Month: heinäkuu 2017

Laidasta laitaan – ja laitojen yli!

Kertoessani ensi kertaa blogistani kavereille tulin sanoneeksi, että kirjoitusteni aiheet tulevat olemaan laidasta laitaan. Sillä hetkellä se tuntui neutraalilta ja riittävän väljältä ilmaisulta. Nyt huomaan, että kirjaimellinen merkitys on itse asiassa ihan päinvastainen! Mistä laidoista on kyse, mitä ne rajaavat ja ketä varten?

Olen innoissani eräästä uudesta julkaisusta ja innostukseeni liittyy jotain enemmän kuin vain iloa hyvästä levystä, vaikka sekin ilo on iso. Kyseessä on yksi rakkaimmistani, malilainen artisti Oumou Sangaré, jonka viides studioalbumi Mogoya on vastikään tullut ilmoille. Levyn nimi merkitsee tämän päivän ihmisiä. Myönnettäköön heti perään, että minulla on paha tapa olla perehtymättä tekijätietoihin ja biisien nimiin ainakaan ennen kuin kuuntelen itse musiikkia, ja niin tässäkin tapauksessa. Olin siis kuunnellut albumin useita kertoja ennen kuin patistin itseäni selvittämään levyn nimen merkityksen. Marssijärjestyksessä oli se hyvä puoli, että ehdin intuitiivisesti ilman ennakko-odotuksia ilahtua siitä, miten raikkaalla tavalla wassoulou-musiikkiperinteen tutut elementit kohtaavat modernimman soundin Oumoun vahvan äänen notkelmissa. Vallan leikkisä meininki, ajattelin, tässä on luontevalla tavalla jotain uutta. Nopea taustatutkimus osoitti myös, että levylle oli tietoisesti haettu tuotannollista kipinää nuoren polven tekijöiden käsissä.

Mutta keitä ovat ne tämän päivän ihmiset, joihin Oumou viittaa?

Niin kutsutun maailmanmusiikin saralla kohtaa säännöllisesti erilaisia musiikillisia kokeiluja, joiden taustalla lienee ensisijaisesti yritys tavoittaa uusia kuulijoita. Kotimaassaan jo supertähden asemaan nousseiden artistien lahjakkuus halutaan ennen pitkää tuoda myös länsimaisen yleisön tietoisuuteen. Vahvasti kannatettava lähtökohta sinänsä, mutta tarkoitus ei aina pyhitä keinoja. Nimittäin kuulijan korviin tämä usein manifestoituu siten, että heimokielet onkin vaihdettu englantiin, rytmikudelmat selkeämpään pop-biittiin ja niin edelleen. Toki moni artisti on aidosti saanut laajennettua toimintakenttäänsä ja uskon, että heistä monet seisovat vilpittömästi valintojensa takana. Ilmeisimpinä esimerkkeinä mieleen tulevat beniniläinen Angelique Kidjo ja senegalilainen Youssou N’Dour, joita itsekin suuresti arvostan.

Ajatuksia se silti herättää.

Ja itse asiassa tuo karkeasti kuvailemani kaava tuntuu tänä päivänä jo hiukan vanhanaikaiselta metodilta ravistella yleisöjä ja musiikkimieltymyksiä. Voisivatko tämän päivän ihmiset olla valmiita heittäytymään rohkeammin päin uutta ja tuntematonta, vähäisemmänkin makeutusaineen houkuttelemana? Etenkin kun digitaalisten musiikkipalvelujen ansiosta kaikki maailman musiikki on ainakin teoriassa vain muutaman hipaisun päässä.

Minusta Mogoyan kohdalla on onnistuttu tuomaan laitoja lähemmäs toisiaan luontevasti ja arvokkaasti. Ei turhaa kosiskelua, vaan artistin itsevarmuutta sukeltaa itse uusiin vesiin ja luottamusta siihen, että kuulijat uivat mukana.

Perinteet ja kehitys voivat paiskata kättä, eikä uudistumisen tarvitse tarkoittaa olemassa olevan tai jonkin itselle tärkeän polkemista. Eihän?

Erilaisia tapoja ajatella, elää ja toimia on vähintään 7,6 miljardia pelkästään ihmisolentojen keskuudessa ja meistä jokainen vieläpä muuttaa suuntaansa moneen kertaan elämänsä aikana. Kaikenlaiset keinotekoiset lokerot ja ulkopuolelta asetetut määritelmät tuntuvat siksi niin kovin mälsältä. Ei välitetä niistä! Kirjoitetaan ja lauletaan, rakastetaan ja hypitään yli laitojen!

Spotify: Oumou Sangaré, Mogoya
Youtube: Oumou Sangaré feat. Tony Allen, Yere Faga

Niin kauan kuin on musiikkia

Teininä kaveriporukassamme oli poika, joka diggaili acid jazzia (kuumaa kamaa siihen aikaan) ja keräili vinyylejä. Hänessä oli myös vähän vilkkusilmän vikaa enkä ollut aivan varma, minkälaisena tyyppinä häntä pidin. Kerran jossain kotibileissä hän sanoi minulle kesken kaiken, että tiedätkö Helmi mikä on ihan parasta. Se että kun kuuntelee musiikkia, tietää, ettei koskaan ole yksin.

Muistaakseni en siinä tilanteessa osannut vastata hänelle oikein mitään. Taisin tuumailla, mahtoiko se olla iskurepliikki, vai pitikö kundi minua jotenkin epätodennäköisenä treffikumppanina ja sen sijaan potentiaalisempana musabondauskaverina. Joka tapauksessa tuo letkeä heitto on sittemmin palannut säännöllisesti mieleeni tai oikeastaan jäänyt sinne kytemään.

Hiljattain se tulikin sanotuksi ääneen eräälle ystävälle. Hän piti sitä hiukan synkkänä, yksinäisen ihmisen ajatuksena! Itse ajattelen tänä päivänä aivan päinvastoin, koen mietteen lohdullisena kuin maiseman joka hyräilee itsekseen suurieleistä tanssia askeltaen. Katsoo silmiin, nauraa, muttei tule liki.

Lentävästä lauseesta tuli suora reitti myös tähän blogiin. Tai itse asiassa ennen kuin olin edes harkinnut koko blogin perustamista olin laatinut samannimisen Spotify-soittolistan omaan käyttööni. Kokosin sinne suosikkibiisejäni, vanhoja ja uusia, genreistä viis kunhan kappaleet ovat hyviä ja minulle tärkeitä. Ja kun idea blogista syntyi ajattelin soittolistaani metaforana siihen miten katson elämääni: kaiken taustalla soi aina jokin ääniraita. Melkein liian luonteva lähtökohta kirjoittamiseen, oli pakko aloittaa.

Edelleen päivitän soittolistaa säännöllisesti, lisäilen tuoreita julkaisuja jotka kolahtavat, tuntuvat raikkailta, ja kappaleita jotka tupsahtavat mieleen jostakin menneestä. Nyt soittolistakin on avoin seurattavaksi.

Musiikki voi kertoa niin paljon, se on kuin kuva jonka sisään voi astua, enemmän kuin tuhat sanaa. Tai tuoksu joka nanosekunnissa herättää eloon erityisen muiston. On sanoituksia, jotka yhtä aikaa sallivat minun sukellella alhossa ja nostavat minut sieltä. Rytmejä, jotka saavat veren kiertämään. Jokainen meistä käyttää musiikkia eri tilanteissa vähän eri tarkoituksiin, mutta uskon että jotakin primitiivistä on siinä mitä musiikki meissä saa aikaan.

Luonnon ohessa musiikki onkin niitä harvoja asioita, joihin rohkenen liittää käsitteen hengellisyys. Sillähän ei välttämättä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Wikipedia suuressa viisaudessaan kertoo, että ”hengellisyys on usein koettu inspiraation lähteenä tai suunnan antajana elämässä. Usein siihen liittyy ihmisen suhtautuminen yliluonnolliseen ja siten uskonnollinen ajattelu ja opit, mutta hengellisyyden paino on henkilökohtaisessa kokemuksessa. Hengellisyys on osa ihmisen maailmankatsomusta.”

Musiikin syleilyssä voi tapahtua jotakin, jota en osaa selittää. Konsertissa yleisön ja esiintyjän välillä se on parhaimmillaan kirkasta energiaa, kuin näkymätöntä liimaa. Harvojen ja valittujen muusikoiden näpeissä tai äänen soinnissa on hurja välitön efekti, tuntuu kuin aukeaisi suora kanava taivaaseen, vaikken uskoisi tiettyyn Jumalaan tai jumaliin.

Jumaluuteen uskon, se asuu luonnossa. Ja puhtaimmillaan musiikki on kuin luonnonvoima. Samankaltainen mysteeri näihin kätkeytyy.

Kuulostaako korkealentoiselta? Aihe taisi itseoikeutetusti sanella sen. Harvoinhan elämän merkityksellisimmät asiat aivan selvärajaisia tai yksiselitteisiä ovatkaan. Lisäksi olen ilomielin nöyrä tällaisten ilmiöiden edessä. Myös rasittavuuteen asti analyyttinen mieleni tajuaa välittömästi vaieta kun laitan soimaan vaikkapa Jeff Buckleyn Gracen. Sen äärelle täytyy vain pysähtyä. On etuoikeus kohdata jotain niin ylimaallista arkisten polkujen varrella.

Spotify: Jeff Buckley, Grace

Seitsemän kilometriä humuun

Kuva on otettu Jätkäsaaren tornihotelli Clarionista.

Päädyin viettämään erään keskiviikkoillan yksin kotona. Lapset ovat isänsä kanssa matkoilla ja puolisoni keikoilla, tähän malliin kesä täällä makaa. Koko naapurusto oli hiljainen, ulkona pauhasi sade ja lämmin myrskytuuli. Laitoin itselleni pinaattipastaa tuoreista kasviksista, katsoin Skamin kolmannen tuotantokauden loppuun Yle Areenasta, ja tuntien madellessa nautin pari lasillista Vinho verdeä, sitä puolikuplivaa puolikuivaa puolivihreää portugalilaista. Muisto Lissabonista kun ensimmäistä kertaa kyseiseen viiniin tutustuin on toki hunajaisempi kuin Alkon hyllystä mukaan tarttuneen tuotteen maku, mutta mitäpä tuosta! Ajattelin, että juhlistanpa tässä omaa aikaani, sehän on ilman muuta maljan arvoinen. Mutta eipä vain siltä tuntunut. Olin sittenkin sosiaalisella päällä, puntaroin liihottaisinko vielä kaupungin kaduille, mutta tuntui liian myöhäiseltä. Parille kaverille laitoin viestiä ja sovimme näkevämme lähipäivinä.

Kuten seurankipeän mutta laiskan nykyihmisen tapoihin kuuluu, käväisin Facebookissa. Siellä eräs tuttu muisteli miten nuorempina vuosina ei ainakaan viikonloppuisin yksinkertaisesti voinut jäädä kotiin, muutenhan juuri sinä iltana olisi takuulla tapahtunut jotain ainutlaatuisen merkittävää! Se kuohuva, levottomaksi tekevä tunne, joka pakotti liikkeelle. Minun systeemistäni tuo tunne ei ehkä olekaan haihtunut. Saatan olla jälkeenjäänyt aikuinen tai ylikasvanut teini, mutta en vain ole koskaan ajatellut olevani sitä tyyppiä joka asettuu (myös mieleltään) arjen uomiin niin kuin perheelliseltä ihmiseltä yleensä odotetaan. Äideiltä etenkin. Julkisivun takanahan on aina kaikenlaista, jokaisella meistä, tiedämme ja muistamme sen pyhästi, mutta välillä ihmettelen miksi mieleni yhä lepattelee tuulten mukana, karttuvista ikävuosista piittaamatta.

Ja ajattele nyt. Onko ihanampaa kuin ne illat ystäväporukassa, kun tuntuu että koko maailma tiivistyy yhden pöydän ympärille? Juhlavat yöt, kun ihmiset ovat yhtä aikaa keveitä ja irrallaan, ja koko painollaan juuri siinä. Siinä miniuniversumissa se riittää. Aika soljuu, unohtuu, ja yhtä aikaa katkeransuloista on tiedostaa yhden illan rajallisuus. Paitsi että myöhemmin tulee taas uusia iltoja!

Vuonna 2014 julkaistu Puppa J:n Kehätiet kuvaa kauniisti kaupungissa elämisen ristiriitaisuutta erään perheen ja muutoksen näkökulmasta. Puppa J on omien sanojensa mukaan Suomi-reggaen ja hiphopin nuorallakävelijä, muusikko, joka soolouransa ohessa tunnetaan mm. Jätkäjätkät-kokoonpanosta. Kehätiet löytyy hänen Lasitimanttei-levyltään.

”anna mä luon vikan silmäyksen yli kattojen
kaupungis’ joka ei koskaan nuku
sydänten sulatusuuniin mä hukun

meidän sydämet voi sykkiä yhteen
yksi sydän voitko ymmärtää”

Nuo ovat suosikkilauseeni kappaleessa. Ja jatkuu:

”mitä tunnet on elävää tulta elävää
toisil’ on mitta täynnä tääl’
toiset ei vaan saa tarpeekseen
kehäteiltä ikuisuuteen”

Usein on minullakin mitta täynnä Helsingistä. Mutta ihmiset, niitä lähellä pitää olla. Ja joskus taas niin kaukana kuin mahdollista. Tänä iltana ajattelin että rapiat seitsemän kilometriä keskustaan olisi sopiva etäisyys, mutta sattuikin iskemään kaipuu humuun.

Spotify: Puppa J, Kehätiet

Aikamatka siskon kämpillä

Kesälomakausi, ei tosin minulla vielä. Mutta heinäkuu kuitenkin, lempeä välähdyksissä, lämmin ohimennen kuin kauniin muukalaisen katse.

Kävin siskoni luona kastelemassa kukat. Hän on perheensä kanssa Kuopiossa sukuloimassa. Siskon asunnolla on aina kotoisaa, mutta aivan erityisesti silloin kun olen siellä hänen kanssaan kahden. Silloin palaan aikaan ennen aikuisuutta ja omia perheitä, aikaan jolloin olin vähän enemmän oikeasti pikkusisko. Pikkusiskompi. Ollessani esiteini hän asui jo omassa kämpässään. Joskus laitoimme yhdessä ruokaa ja se, että sai kokata juuri sitä mitä halusi, vaikkapa aurajuusto-katkarapu-tomaattipastaa, tuntui niin suurelta vapaudelta. Siskon elämässä verrattuna silloiseen omaani oli jo tuollaisia etuoikeuksia. Hän oli jotenkin toinen jalka eri maailmassa, irti lapsuudenkodista joka vielä lyhyen aikaa oli minulle se ainut kuviteltava. Ja hän tuoksui savukkeille, mikä oli jotain jännittävää eikä yhtään tunkkaista.

Myös tässä tapauksessa ollessani nyt yksin siskon asunnolla tuo sama tunne häivähti. Vietin pitkän tovin kiireettömästi etnisten koriste-esineiden, vaitonaisen nojatuolin, punajuuren värisen seinän, kirjojen (siskollani on aina ollut mittava kirjahylly, hän on siitä ylpeä), ja totta tosiaan lukuisten viherkasvien seurassa. Kärpäsiä pörräsi ikkunassa varmaan kymmenen, miten se on edes mahdollista. Avasin parvekkeen oven ja annoin niiden yrittää itse löytää ulos, missä muutamat onnistuivat paremmin kuin toiset.

Minulla oli läppäri mukana mutta en saanut nettiä toimimaan, olin unohtanut pyytää wifin salasanan enkä jaksanut kysellä perään. Laiskana päätin laittaa musaa soimaan puhelimesta mutta luiskahdin Spotifyn äärettömyyteen välittömästi stressaantuneena. Yritin olla ennakkoluuloton ja reipas, nyt jotain muuta kuin omia soittolistoja ja tallentamiani albumeja, en kestä aina samoja. Selailin uutuuslistoja, kotimaisia julkaisuja, kesähittejä, koitin olla freesi. Täähän voisi olla tai no ei, entä tämä, äh ei tuokaan, jospa sittenkin tai en mä kyllä jaksa… Päässäni aloin jo saarnata näkymättömälle yleisölle siitä, miten levotonta tämä nykyaika on, musiikkia ei enää arvosteta kuten ennen kun tarjontaa on verkossa loputtomiin ja niin edelleen… Sitten yhtäkkiä, toivon pilkahdus, klikkasin Atomirottaa. Älä huoli tyttö lähti soimaan enkä edes joutunut tietoisesti päättämään kuunnella biisin loppuun, se vain tapahtui. Sielu seisahti, silmäluomet painuivat itsestään kiinni. Aurinko viskasi ikkunan takaa valkeita viiruja valkoiseen seinään.

Jollain tavalla kaikesta välittyi, että nyt ei yritetä liikaa, ja siksi homma toimi. Sehän on sitä paitsi loistava elämänfilosofia. Juuri näin pitäisi musiikkia kuunnellessa tapahtua, oivalluksia vain tanssii kielen päälle. Enkä minäkään viitsinyt yrittää, yhtään mitään, valahdin sohvalle.

”Ajatukset päässä pauhaa”, sanoo laulu. Kohta mielessäni käväisi joku vanha kesäreissu yli kymmenen vuoden takaa, ehkä paluumatka festareilta, maisemat linja-auton eturivistä. Joko laulettiin tai ainakin meinattiin, meikattu naama yritti ottaa coolimmin kuin riemusta repeävä mieli olisi halunnut! Ja kas, tuotakin muistikuvaa syleili se sama vapauden tunne kera röökin pinttyneen aromin, olihan alla joku kaiken nähnyt keikkabussi ja taisi olla taas siskokin seurana.

Jokainen meistä varmana tietää tuon bensankatkuisen haikeuden kun on niin paljon parempi olla matkalla kuin perillä. ”Sä oot siinä, mä oon tässä. Me ollaan kaiken ytimessä.”

Tahdon tien päälle. Pitäisi vissiin hommata ajokortti. Ei sentään alkaa tupakoimaan?

Spotify: Atomirotta, Älä huoli tyttö

© 2018 HELMI SOUNDTRACK

Theme by Anders NorenUp ↑