Month: elokuu 2017

Runner’s high

Uusien asioiden kokeileminen on siistiä. Sitä ei vain aina tahdo muistaa.

Olen kävelyuskovainen. Tai ainakin ajatellut olevani, jopa siinä määrin, että se on sulkenut kovemman vauhdin kokonaan pois mielestä. Pitkät patikkaretket metsäisessä maastossa ovat parhautta, kuin meditointia liikkeessä. Kello ei tikitä, kukaan ei keskeytä, voi vaan harppoa vaihtuvien vuodenaikojen ja äänimaisemien halki taivaan alla, junaradan viertä. Tämä on vuosien ajan ollut henkireikäni.

Keväällä 2016 jokin muuttui. Mietin, olisikohan kiva saada jalat irti maasta. Miltähän se tuntuisi? Harmi vain, etten ole juoksijatyyppiä. Muutaman kuukauden hiljaisen harkinnan jälkeen tein peruuttamattoman eleen, marssin pää kylmänä sporttipuotiin, valitsin alehyllystä siedettävän näköiset juoksukengät ja parit mustat verkkarit. Siitä ei olisi paluuta, sillä taka-ajatuksena oli positiivinen pakottaminen: kun kerran satsataan juoksuvarusteisiin, on paras saada niille myös käyttöä. Ensimmäisten viikkojen ajan otin tuntumaa uusiin varusteisiin hilloamalla niitä kaapissa. Kelkka meinasi kääntyä kerran jos toisenkin – olisiko sittenkin vastoin luontoani tuhlata hyvää kävelyaikaa hampaat irvessä spurttaamiseen?

Sitten saapui päivä, kuin varkain, päätös oli syntynyt ja poltteli ohimoilla. Töistä kotiin tullessani en syönytkään heti päivällistä kuten tavallista, tarjosin sitä vain muille, vedin popot jalkaan, huikkasin moit ja loikkasin ulos ovesta. Syksyinen ilma otti lempeänä vastaan, raikas ilma täytti keuhkot, otin vauhtia.

Perisyntini on, että kun edes hiukan haaveilen jostakin uudesta ja kiehtovasta, epärealistiset mielikuvat iskostuvat aivolohkoihini kuin sementti. Pakko saavuttaa huipputaso, nopeasti ja tehokkaasti mutta ulkoapäin katsottuna kuin ohimennen, on oltava paras, annettava kaikkensa, oltava heti jotakin. Siinä samalla huuhtoutuu kylmiin, upottaviin vesiin kaikki suloiset kuvitelmat, pumpuliset unelmanhattarat, koska eihän niitä voi saada pidettyä makeina ja vaaleanpunaisina kun heti iskee kauhea paine.

Itse siis oman kuoppani kaivoin, pettymys oli kai väistämätön.

Odotin välitöntä runner’s high’ta mutta sain pimenevät lokakuun illat, työpäivistä raskaan askelen, kolmekymmentäviisi minuuttia hölkkää kerrallaan ja vähän nihkeissä tunnelmissa. Tokihan sekin on parempi kuin tylsistyä sohvan nurkassa, mutta euforia siitä silti oli kaukana niin kuin pitkälti kaiken suhteen Suomen myöhäissyksyssä.

Tietenkin olin tyytyväinen, että olin uskaltanut. Lähdin juoksuun, vaikka tuntui oudolta ja sitä paitsi siinä tulee hiki, hengästyminen ja punainen naama. Vastineeksi vain olin odottanut enemmän. Päätin silti jatkaa itseni haastamista. Missään vaiheessa en mitannut matkaa tai aikaa, sellainen järjestelmällisyys ei vain kuulu tapoihini, enkä asettanut muita tavoitteita kuin lähteä liikkeelle kerran, pari viikossa. Sen saavutin, ja taputtelin itseäni olalle reippaamman oloisesti kuin miltä aidosti tuntui.

Kului talvi, tuli kevät, valo teki paluuta. Sen kunniaksi marssin toistamiseen urheilukauppaan, halusin kevyemmät tossut raskaiden goretex-lenkkareiden tilalle. Valitsin tyylikkäät mustavalkoiset karmeiden ysärityylisten sijaan, vaikka olivatkin kalliimmat.

Ensimmäisellä testijuoksulla teki mieli koettaa kenkiä maisemareitillä. Ajattelin, että juoksen niin pitkälle kuin jaksan ja vaikka kävelen välillä jos askel laahaa. Toisin kävi. Epäilin jo onko lenkkareihin asennettu moottori tai siivet, olo tuntui höyhenenkevyeltä! Aurinko värjäsi kesältä tuoksuvan rantapolun kultaiseksi, linnut pitivät remakkaa, hiekka rapisi jalkojen alla. Kotiin palatessani katsoin kelloa ja tajusin että oli kulunut tunti ja vartti, eikä edes väsyttänyt.

Nyt ollaan jälleen hämärtyvien iltojen äärellä, ja minusta tuntuu, että juokseminen saattaa sittenkin olla ihmisen parasta aikaa. Tänään otin ensimmäistä kertaa kännykän lenkille mukaan, koska päätin vihdoin mitata reitin pituutta ja kuunnella musaa. Kotiin palatessa jännitti. Riuhtaisin kännyn kotelosta ja katsoin laskuria: melkein 11 kilometriä! Ja tälläkin kertaa tuntui, että pidempäänkin olisin jaksanut.

Ehkä se oli musiikin ansiota: kuuntelin Omarin The Man -albumin alusta loppuun ja voi hyvä pyhyys miten rakastan sitä rytmiikkaa, kosketinsoitinten ja stemmojen kudelmia ja jumalaista lauluääntä, jonka vietäväksi jaksan loputtomiin sukeltaa.

Tai sitten se oli omaa ansiotani. Ottaisinko ihan kaiken kunnian?

Mitähän kaikkea muuta sitä rajaa itsensä tuolle puolen, kun ei vain tule ajatelleeksi kokeilla tai ei usko pystyvänsä. Paasaan jatkuvasti tyttärelleni siitä, ettei hän voi löytää lempiruokiaan, ellei maistele uusia herkkuja, mutta taidanpa tässä kohtaa katsahtaa peiliin.

Spotify: Omar, The Man

Elokuu tietää elämästä jotain tärkeää

Inari.

Kävin pohjoisemmassa kuin koskaan aiemmin. Ensi kertaa Lapissa! Hämmästyttää, miten Saamenmaa tuntui samalla tutulta ja uudelta. Väripaletti on kotoisa kuin sielunmaisemissani Etelä-Amerikassa, luonnon pigmentit kipinöivät kaikkialla: siellä täällä vaatteissa, silmissä, pienissä yksityiskohdissa leimahtelevat revontulten ja kasvillisuuden tuhannet uskomattomat sävyt. Meininki on kansainvälinen, ihmiset kulkevat pystyssä päin, jotenkin pirskahtelevan ylpeinä. Se perisuomalaisin yrmy, joka yleensä ensimmäisenä lyö kotimaan matkailijan kasvoille, loistaa poissaolollaan.

Pohjoinen yllätti myös siinä, miten vahvalta ja kiireettömältä kesä yhä tuntuu. Erilaiselta kuin Helsingissä, missä merituuli ja sateen tuoksu jo enteilevät syksyä. Vaikka onhan vielä kesä, melkeinpä parhaimmillaan. Elokuu on kesäkuukausien kuningatar samalla tavalla kuin Casablanca-elokuva on täydellinen rakkaustarina. Tunnet sen vielä sylissäsi, mutta se on matkalla jo. Lämpö hiipuu ja kohta hämärä laskeutuu, ja taas on liian pitkä aika odottaa seuraavaa kertaa.

Elokuu tietää elämästä jotain tärkeää. Paras leninkinsä yllään se on yhä valmis juhlimaan, vaikka onni ramaisee jo ja kangastossussa on reikä. Elokuu on rento ja armollinen, ymmärtää ihmistä.

Kesäkuu sen sijaan on hysteerinen, joka vuosi sama ihme tapahtuu, tullaan yhtäkkiä niin kauniiksi ja vapauden viemäksi ettei ymmärretä itsekään miten päin olla! Onhan se hupaisaa. Heinäkuu puolestaan on vaativa, koko ajan on saatava nauttia täysillä, on pakko saada hellettä, saada kaikki. Ihanaa hulluutta sekin.

Voi kesä. Et saa mennä.

Olen käynyt Uunisaaressa ja Seurasaaressa, Suomen eteläisimmässä asutussa kärjessä Bengtskärin majakassa ja käsivarressa, lukenut lukemattomia kirjoja ja mustunut savusaunasta, mutta haluan vielä jatkaa, tämä ei riitä todellakaan mihinkään enkä suostu luopumaan. Kyllä syksy saisi aina vierailla, syksy on lempeä ja kirkas kuin Wislawa Szymborskan runo, mutta talvi – ihan totta, mikä talvi!? Pimeä, märkä, vähätkin odotukset harvoin täyttävä. Väsymätön, väsyttävä. Inarissa voin kuvitella miltä talvi näyttää, tuntuu ja kuulostaa, sen olemassaololla on oikeutus ja merkitys. Mutta Helsingin talvi – tekeekö se hyvää yhdellekään elävälle olennolle?

Kesä, senkin rontti, et lähde! Miten saan sinut pysymään luonani?

On minulla joitakin konsteja tietenkin, ihminen on sellainen. Kaamosta vastaan käyvät kirkasvalolamppu, villakerrokset, joutilaisuus, korut, juoksulenkit, punaviini, kirjahylly (Wislawa Szymborska!). Kesän puolesta taistoon käy yksi yksinkertainen ase ylitse muiden. Kestän marraskuun synkkyyden ja maaliskuun vesisateet, kun laitan napit korviin ja Senegalin auringon porottamaan: vilun väristykset laulaa pois Youssou N’Dour. On huolehdittava volyymin annostelusta, sitä on oltava ronskisti kuin Cuba Libressä rommia!

Tänään Dakarin tähti konsertoi Kulttuuritalolla.

Spotify: Youssou N’Dour, Be careful

My precious

Kolmen sepän patsaalla Stockmannin edustalla päivysti kesällä 1997 korukauppias, jonka kojulla satuin ohimennen kääntymään. Se oli heinäkuuta, ja rakkautta ensi silmäyksellä, mitä edes kauppiaan myyntijorinat eivät onnistuneet häiritsemään. Samettikankaisten korumättäiden keskellä katseeni vangitsi suurikokoinen hopeasormus, jossa tummanpunaista kiveä ympäröivät hopeahelmet kuin vesipisarat. En kestä miten kaunis, ja apua mitä hullutuksia, ajattelin, kiertelin ja kaartelin mutten saanut itseäni irti tiskistä tiedustelematta hintaa, joka olikin yli sata markkaa. Se tuntui älyttömältä sijoitukselta yhteen koruun suhteessa teini-ikäisen maksukykyyni, mutta jos kauppiaan puheita oli uskominen, oli toimittava nopeasti: sormus oli kuulemma ainut laatuaan ja monet olivat sitä jo ihailleet. Oli miten oli, tiesin jo mitä halusin, ja syntymäpäivänikin lähestyi.

Tuli elokuu, prinsessapäiväni – ja pikkuinen lahjapaketti. Ystäväni olivat keränneet tarvittavan summan kasaan ja kiikuttivat vihdoin aarteen uuteen kotiinsa. Riemunikin keskellä märehdin edelleen, olikohan ollut kohtuutonta toivoa lahjaksi moista kiiltävää kapistusta ja miten saatoin olla niin turhamainen, että neljän ihmisen piti nähdä vaivaa hankkiakseen sen. Eihän kenelläkään meistä ollut ylimääräistä taskurahaa. Mutta he tekivät sen, eivätkä edes vaikuttaneet erityisen traumatisoituneilta uhrauksensa vuoksi, päinvastoin, ja minä taas olin vielä ihastuneempi kuin osasin odottaakaan, pinnallista tai ei, ja koko episodi oli vain yksi mutta sitäkin tärkeämpi etappi siihenastisen elämäni varrella oivaltaa, miten paljon iloa kauniit asiat voivat tuottaa ihmiselle, joka niitä arvostaa.

Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, ja sormus on kulkenut mukanani lähes joka päivä, vaikka koruja muutoin on tullut ja mennyt ja kaappiinkin kertynyt korillinen, sormuksiakin useita. Tämä pysyy repertuaarissa.

Puen sormukseni kuin vaatteen aina kun astun ovesta ulos, oli suuntana illanvietto tai lähikauppa, ja jos se joskus unohtuu eteisen pikkupöydälle, on oloni alaston. Sormus on osa identiteettiäni, niin tärkeä kuin herrasmiehelle voi olla Borsalino, kirjailijalle suosikkikynä, Muumimammalle käsilaukku. Se on henkilökohtainen ja samalla näkyvästi julistaa: Olen tämän arvoinen! Sormus on aina oikean käden nimettömässäni, enkä muita sormuksia kummassakaan nimettömässä ole koskaan tuntenut omakseni (eikä muita olekaan, tänään eikä huomenna).

Yhdessä Sinkkuelämää-sarjan jaksossa Samantha törmää huutokaupassa hulppeaan sormukseen. Hän ihastuu siihen silmittömästi ja haluaa sen omakseen. Käy kuitenkin niin, että Samanthan poikaystävä Smith onnistuu salaa huutamaan sormuksen korkeammalla hinnalla tämän nenän edestä. Dramaattisen tilanteen rauetessa Smith ojentaa ylpeänä lahjansa Samanthalle (muistaakseni se ei tässä tapauksessa merkinnyt kosintaa) – joka suuttuu. Samantha oli nimenomaan halunnut ostaa korun itse itselleen. Nyt koko juttu oli pilalla.

Ymmärrän Samanthan harmin niin hyvin. Olen onnellinen siitä, ettei oma sormukseni ole lahja keneltäkään mieheltä. Olen itse löytänyt sen, tunnistanut omakseni, ja ihanat ystäväni yhteisvoimin hankkivat ja lahjoittivat sen minulle. Vaalin lämmöllä tätä ajatusta, se on tärkeä osa sormuksen tunnearvoa.

Vuosien aikana sormusta on pitänyt fiksata ja suoristella kultasepällä muutamaankin otteeseen, kun se on vääntynyt soittokamoja, kauppakasseja ja muuttokuormia roudatessa. Enkä muuten käsitä, miten en ole vieläkään onnistunut hukkaamaan sitä! (Koputan puuta, niin jumalattomasti, nyrkillä!) Sormuksessa on kaiverruskin. Se liittyy oheiseen biisiin ja varsinkin yhtyeen laulajaan, joka vohki nuoren sydämeni kylmän etäisesti. Juu, olen varmaan ainut tyttö jolle kävi niin, se on julmaa. Kavereitten kanssa istuttiin illat pitkät keittiön pöydän ääressä varrasleipää nakertaen ja mustaherukkateetä hörppien, ja soundtrackiamme hallitsi kyseinen RHCP, välillä myös ystäväni huoneen nurkan valaissut upea vanha jukebox, josta luukutimme kaikkea The Curesta The Bombiin (These Sounds Fall Into My Mind) ja The Policeen.

Sellainenkin kuriositeetti elämään sormuksen kanssa liittyy, että noin 18-vuotiaana tutustuin muusikkoon, joka kerran huudahti: hei, sulla on samanlainen sormus kuin mulla! Ihme juttu, nimittäin myös hänen sormuksensa, jonka hän oli niin ikään Kolmen sepän patsaan korukauppiaalta ostanut, oli myyjän mukaan ollut ainoa kappale. Sittemmin tuo sisarsormus on kuulemani mukaan mennyt hukkaan, mistä kitaristiystäväni on kovin harmissaan. Vannon, ettei minulla ole katoamisen kanssa mitään tekemistä.

Spotify: Red Hot Chili Peppers, Breaking the girl

Oi suloinen eskapismi

Pakkaan mökkireissua varten. Pilviverho peittää taivaan tasaisena ja helmenvalkeana, sadekuuron jäljiltä aukion asvaltti kiiltää, vaahterat vilkuttelevat. Ennen puoltapäivää nousemme lasten kanssa junaan reput selässä, eväät rasioissaan, ja saan istuttaa takamukseni verhoiltuun penkkiin ohi vilistävien maisemien äärelle Pohjois-Pohjanmaalle asti. En malta odottaa.

Heittelen vaatteita sängylle: mekkoja paahteisiin keskipäiviin joita toivotaan silmät sirrillä ja sormet ristissä, punainen neuletakki viileneviin iltoihin, uikkari jota tuskin käytän. Ja ehdottomasti kirja, kassiin sujahtaa Paul Austerin Sunset Park.

Tänäkin kesänä kirjat ovat olleet – anteeksi ihmiset – mitä parhainta seuraa. Kätkeydyn niiden verhoihin, kuljen muukalaisena keksityillä kaduilla, soitan trumpettia, istun oudon tutun kapakan nurkassa, osaan ratsastaa, puhun kaikkia kieliä tai ehkä vain arabiaa.

Muu unohtuu. Vain minä ja suloinen eskapismini, aina valmis rikoskumppani ja rakastaja.

Austerin olen päättänyt korkata vasta reissun päällä. Mutta: voinko sen varjolla jättää yöpöydälleni kuumottamaan puoliksi ahmitun Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olen henkostellut novellikokoelman sydäntä kylmäävän kauniita välähdyksiä aina kun tilanne on sallinut, nyt kun arkiset velvoitteet eivät pahemmin olemista rajoita.

Enkä pääse yli Carverin läpitunkevasta tuijotuksesta.

Tiedättekö, kun jotkut jo manan maille menneet henkilöt tulevat lähemmäs kuin toiset. Valokuvista, elokuvista, raameistaan ulos astuen. Puhuvat suoraan ja vain sinulle ääninauhoista, piirustuksista jotka liikahtavat vaivihkaa. Carver on vähän sellainen. Hänen runokokoelmansa Sateisten päivien jälkeen, jonka luin joku vuosi sitten, on niin ikään hämmentävä teos. Lyriikkaa, joka tarttuu tapettiin, saa kahvin maistumaan erilaiselta kuin ennen ja tulee mieleen, pitäisikö pirauttaa joku päivä sille Raymondille, onkohan mulla enää sen puhelinnumeroa, hetkinen, miten musta tuntuu etten ehkä koskaan tavannutkaan koko miestä. Vai tapasinko. Täytin kuusi seuraavana päivänä kun hän kuoli, lienee siis mahdollista että en.

Kirjapinoni mittaavat, onko minulla riittävästi vapaa-aikaa. Hyvän kirjan täytyy antaa viedä silloin kun se sitä vaatii, eikä arkirumba aina anna periksi. Varsinkin tuhdimmat mestariteokset täytyy säästää lomalle, kuten vaikkapa Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (luettu vuodenvaihteessa 2016–17) tai Donna Tarttin Tikli (kesäloma 2016). Ei voi ottaa sitä riskiä, ettei kultakimpale saisikaan ansaitsemaansa huomiota, ja pahimmassa tapauksessa koko teos jää kesken. Sitäkin välillä sattuu, ja se sattuu. Täytyy nöyrtyä, pyytää anteeksi ja alkaa alusta kun aika on kypsempi. Silti hiukan nolottaa, mokasin jo. Suurimman osan vuodesta kahlaankin kevyempiä niteitä. Joskus en jaksa lukea kuin lehtiä, ja siitä tiedän, että stressivalo vilkkuu.

Jokaisella kirjalla on tietenkin oma ainutlaatuinen soundtrackinsa, vaikka lukiessani en musiikkia kuuntelekaan. Ääniraita soi kirjan sisällä, hyräjää korvien välissä. Carverissa kuulen savukkeen henkäisyt, pelargoniat, rohisevan purkkiradion, motellihuoneen vessan ovi käy. Jos saankin radiotaajuuden jotenkin paikalleen, tiedän, että olen jo sohaissut rappioromantiikan ampiaispesää, mutta ei mahda mitään. Tietenkin Waitsia.

Spotify: Tom Waits, Anywhere I lay my head

Miksi kiroilen

Siitä huolimatta, että minulla on kaksi kouluikäistä lasta ja mies joka puhui täysin vailla filttereitä ennen kuin löimme hynttyyt yhteen, olen meidän perheessämme se, joka käyttää eniten voimasanoja. Toki selvästi vapautuneemmin silloin kun jälkikasvu ei ole kuulolla, mutta kuitenkin. Ja nytpä kerronkin, miksi.

Kiroilusta on nimittäin yllättävän moneksi. Se on vähän niin kuin huumori, sopii melkein joka tilanteeseen ja ilmaisee syviä tuntoja.

Sanat pulppuavat suusta kuin itsestään, kun oikein makeasti sattuu: kun törmään ovenkahvaan, tökkään sormeni kaktuksen piikkiin tai isken polveni futonin reunaan, mitä tapahtuu päivittäin.

Kiroileminen tuo julki hiljaisen tyytymättömyyteni silloin kun en osaa tarkoituksenmukaisesti käyttää kieltä jota olen syntynyt puhumaan. Esimerkiksi kun minulla on tarpeita ja toiveita, joita en ääneen lausu ja joihin kukaan ei sen vuoksi voi älytä vastata. Ajatukset saattavat jopa kirkastua itsellenikin vasta kiroamisen myötä! Prkl kun sänky on taas petaamatta ja kohta se on täynnä kissankarvoja vaikka mä ehdottomasti oon sitä mieltä että päiväpeitto pitää aina tästä hetkestä lähtien laittaa! Tietenkään en itsekään ole sijannut vuodetta vaan noustuani menin aamukahville puutarhaan ajattelematta mitään kodin järjestyksen ylläpidollista.

Kuva Esko Männikön valokuvanäyttelystä Oulun taidemuseossa 03/2017

Sen lisäksi voimasanoin voi jakaa tunteensa kaikkien kuuloetäisyydellä olevien lähimmäisten kanssa ja samalla harhauttaa myös itseään tosi ovelasti. Voin vaikkapa vähän painokkaammin valittaa, miten leväperäisesti ihmiset suhtautuvat yksinkertaisiin hyveisiin kuten kielioppisääntöjen noudattamiseen, erityisesti yhdyssanoihin, vaikka tosiasiallinen ärtymykseni syy on se etten yleisesti ottaen pysty kestämään omaa ankaruuttani itseäni kohtaan. Enkä ole kerrannut pilkkusääntöjä peruskoulun jälkeen vaikka todellakin syytä olisi. Ja mitä äikänopekin sanoisi kuullessaan nämä ärräpäät.

Sokerina pohjalla, kiroilu on ylevä todiste siitä, etten täysin ole antautunut äitiyden kankeaan rooliin, jossa kaikki mitä suustani tulostan on harkittua, kasvattavaa, esimerkillistä. En siis ole menettänyt luovuuttani ja säkenöivää dynaamisuuttani! Voimasanojen jopa puolihuolimaton käyttö osoittaa, että olen oma rohkea itseni. Vielä lähes nuori. Melkein niin nuori, että varmasti ymmärrän nuorisoa saumattoman hyvin, käytänhän sujuvasti heidän kieltäänkin. Ei muuten tule olemaan minkäänlaisia ongelmia keskinäisen ymmärryksemme suhteen kun lapseni kohta tulevat teini-ikään. Vaikka heillä olisikin aivan uudet, omat nerokkaat pikku puheenpartensa. Ja vaikka kaikkein nolointa lopulta onkin se, että mutsi kiroilee, mieti miten vanhanaikaista.

Spotify: Antibalas, Beaten Metal

© 2018 HELMI SOUNDTRACK

Theme by Anders NorenUp ↑