Month: syyskuu 2017

Haaveet pitää pilkkoa

Tottumukset, ovat sitten arjen tai mielen urautumia, ovat kuin iso ja vanha laiskanlinna, sellainen ihanan turvallinen ja pehmeä mutta upottava. Liiaksi rakastettuna linnake voi kääntyä hallitsijaansa vastaan. Maneerien paino kovertaa keskelle kuopan, josta on yhä hankalampaa nousta ylös.

Meillä on täällä kotona sellainen. Tai minulla on, ja saattaapa olla että useimmilla meistä on jonkinlainen vastaava ainakin jossain kellarin perukoilla. Henkinen jalkapuu, ikijumi. Olen siinä kököttänyt aivan liian monesti ja pitkään, ja välillä haluan kököttää edelleen. Aivottomana ameebana on helpompaa.

Sitten tulee näitä päiviä, kun olen kurkkuani myöten täynnä mokomaa vellomista. Kaipaan muutosta niin että aivoja kirvelee. Jotain ravisuttavaa, shokeeraavaa, yllättävää käännettä, uutta näkökulmaa, jotain ihan muuta. Mitä kaikkea tässä elämässä voisikaan tehdä! Jos vain aikaa, rahaa, rohkeutta, kylmäpäisyyttä, tervettä itserakkautta löytyisi. Ja löytyyhän sitä, pakko on löytyä ja ellei, hommaan sitä heti, hankin ja kasvatan. Ei se niin vaikeaa voi olla, kanankakasta ne kukkasetkin nousee. Kylvän vaikka kuinka pieniä muutoksen siemeniä kerrallaan, sitä nimenomaan haluan oppia.


Haaveet pitää pilkkoa osiin, palastella, sanoi joku fiksu. Teroita siis veitsesi.

Kirjoitin vähän aikaa sitten juoksuharrastuksestani ja tämä juttu on tavallaan samaa sarjaa, molemmat myös liittyvät edellä mainittuun laiskanlinnaan. Nimittäin altistan itseäni taas uudelle: olen elokuun lopulta lähtien osallistunut luovan kirjoittamisen kurssille Kallion kirjoittajakoulussa. Kurssi kokoontuu vain viidesti, mutta lisäksi päätä saa hakata seinään kotona työstettävien kirjoitustehtävien parissa. Meitä on ryhmässä kuusi, kaikki eri ikäisiä ja -taustaisia ihmisiä, mikä on erinomaisen hauskaa. Jokaisella on omat syynsä osallistua, olemme sekalainen seurue samassa veneessä.

Kurssin vuoksi olen ehtinyt kirjoittaa blogia harvemmin, on ollut pakko ottaa aikaa kotitehtävien raapustamiseen. Ehkä se on ihan ok, itsehän tahtini määritän. Koko syyskauden alku on muutenkin ollut yhtä hurlumheitä ja itse asiassa tästä on viime vuosina muodostunut toistuva ilmiö: elokuun puolivälistä alkaen menee vähintään kuukausi, että koulut, työt ja harrastukset, koko arkirumba asettuu uomiinsa. Nyt aletaan onneksi olla voiton puolella.

Parasta kurssilla on tähän asti ollut paitsi tietenkin itse kirjoittaminen niin myös muiden kirjoittajien ajatusten kuuleminen, toisten tekstien lukeminen ja niistä keskusteleminen. Se tuulettaa vinttiä todella mukavasti.

Ja se taas on tarpeen ehkä siksikin, että ihmislajin edustaja kun on, sitä miettii missä onkaan juuri nyt ja minne matkalla. Ei ole pahitteeksi kuulla vähän muidenkin tarinoita, omat sykkyrät asettuvat perspektiiviin ja huomaa, että aika samankaltaisista asioista sitä ihmiset hermoilevat ja unelmoivat. Huolensa, huumorintajunsa, vaivansa ja omituisuutensa kullakin. Silti niitä unelmia pitäisi oikeasti myös toteuttaa. Vuodet viipottavat kattiloita pestessä, läheisten tai omia aivoituksia ihmetellessä, tavaroita järjestellen, omia hetkiä näpistellen, suklaalevyjä jemmaillen ja rapistellen, imurin varressa, töissä tai menossa tai tulossa, sukkia lajitellessa, kaljalla, salilla, verkossa.

Inhoan sanaa ruuhkavuodet enkä suostu latistamaan sillä näitä lopulta kuitenkin ainutlaatuisia, antoisia ja ihan itse elettyjä vuosiani, mutta ymmärrän pointin ja allekirjoitan sen, että juuri nyt aika ei vain riitä kaikkeen. Se ei riitä moneen sellaiseen asiaan mihin minä haluaisin sen riittävän. Paino sanalla minä.

Minä. Haluaisin.
Näistä sanoista on hyvä jatkaa.

Mitä. Sinä. Haluaisit.

Spotify: Sam Cooke, A Change Is Gonna Come

Sibeliuksen tähdet

Kotimaa sata vuotta, minä reilun kolmanneksen siitä. Tulee mieleen, että Suomi on aika nuori.

Suomen 100-vuotisjuhlavuonna olen pohtinut paljon sitä, minkälaisten kekkereiden keskellä tässä oikein pyöritään – ja mitä tarkoittaa olla suomalainen. Tämän tästä luhistun kotimaan uutissivujen ääressä, jotka kertovat turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksista, vanhuksiin ja lapsiperheisiin iskevistä leikkauksista, Itämeren katastrofaalisesta tilasta, ja niin edelleen. Samalla olen kuluneen vuoden aikana reissannut muun muassa Porissa, Pyhäjärvellä, Rovaniemellä, Joensuussa, Turussa, Inarissa, Lahdessa ja Oulussa, ja sovitellut mielessäni yhteen keskenään hyvin erilaisia palasia Suomi-palapelissä: itsevarmuutta, mielenrauhaa, ehdottomuutta, uteliaisuutta, näköalattomuutta; halauksia, aamukaljoja, kännyköitä, poroja, avoimuutta ja syvää viisautta.

Useasti olen miettinyt, miten tipahdin juuri tähän maahan. Sen täytyi olla vahinko, niin vahvaa sielun sukulaisuutta löydän toisella puolen maapalloa sijaitsevista maailmankolkista, ja niin monissa tilanteissa kotimaassani tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi. En tosin ole koskaan asunut muualla, haluaisin kyllä. Ehkä se vapauttaisi ihmisen tällaisista perspektiiviharhoista.

Vilpittömästi voin Suomessa ja suomalaisuudessa olla ylpeä monista isoista asioista: ainakin pääosin meillä voi luottaa poliisiin, kulkea yömyöhällä kaupungilla turvallisin mielin, saada koulutuksen ja koulussa lämpimän aterian, tehdä naissukupuolenkin edustajana itsenäisesti omia valintoja, vaeltaa loputtomiin metsissä ja järvien rannoilla, ja olettaa, että säästöt pysyvät pankissa kun ne on omalle tililleen tallettanut. Globaalisti katsoen nämä ovat kaikkea muuta kuin itsestään selvyyksiä. Luin vastikään Hesarista artikkelin Venezuelasta, missä ihmiset tonkivat ruokaa roskiksista samalla kun maalla on hallussaan maailman rikkaimmat öljykentät.

Ristiriitaisia tunteita herättää se, etten koe millään tavalla ansainneeni etuoikeutettua asemaani. Olen sattunut syntymään tänne, siinä se. Toki tunnen siitä kiitollisuutta ja samalla hivenen syyllisyyttä perisuomalaisen tapaan, mutta miten voisin ajatella, että tämä on minun maani enemmän kuin jonkun toisen? Palaan varovaisesti maahanmuuttokysymykseen, siinä kun kilpistyy niin konkreettisella tavalla se ilmapiirin jännittyminen ja erilaisten arvojen törmääminen, joka saa minut epäilemään suomalaisuuden puhdasta mahtavuutta. Voi tuntua siltä, että Suomi muuttuu kertaheitolla kun tänne lyhyen ajan sisällä saapuu massoittain ihmisiä muualta, mutta suhtautumisessamme kyse on paljolti omien mielikuviemme muuttumisesta, ei muuttoliikkeen tosiasiallisista seurauksista, joita pitkällä tähtäimellä emme täysin pysty edes ennustamaan. Tässähän voi käydä hyvinkin! tekisi mieleni toitottaa. Mutta olenko itse pysähtynyt miettimään, minkälainen kuva minulla oli Suomesta ennen pakolaiskriisiä ja miten se kenties eroaa muiden mielikuvista? Minun Suomeni oli kansainvälinen jo ennen viime vuosien tapahtumia enkä siksi ehkä koe maahanmuuttoa niin ravisuttavana. Moni kokee toisin.

Vielä mielikuvista: onko meillä jonkinlainen tarve ajatella, että Suomi sellaisena kuin se tähän asti on ollut, olisi jollakin tasolla valmis? Maalaus on kehystetty, suuri kirjailija laskenut kynänsä alas. Piste.

Eräänä päivänä kun kuljin keskustassa näissä samaisissa mietteissä, havahduin katusoittajan esitykseen Asematunnelissa. Tästä on jo aikaa, mutta tuo mainio hetki on jäänyt mieleen. En itse hoksannut kuvata sitä videolle, olisi pitänyt, mutta sitä enemmän ilahduin kun löysin oheisen pätkän YouTubesta. Uskallan väittää, ettei niin sanotusti ”liian suomalaiselta” moinen Suomi-rakkaus edes taittuisi.

Viime jouluna annoin puolisolleni lahjaksi liput Sibelius-festivaalille, jota tällä viikolla vietettiin Lahdessa. Saattaa tuntua pitkältä ajalta odotella joululahjaa kahdeksan kuukautta, mutta perjantaina meidän molempien odotus palkittiin, kun Göteborgin sinfonikot esittivät Santtu-Matias Rouvalin johdolla teokset Metsänhaltija, Satu ja Sinfonia nro 5. Ilta oli enemmän kuin toiveiden täyttymys, orkesteri varsinainen luonnonvoima ja Rouvali elementissään.

Sibelius. Häntä olen ajatellut Suomi-mietteissäni. Tuli vuodenvaihteessa kuunneltua pitkästä aikaa useita mestarin teoksia. Siitä se kipinä taas syttyikin. Sibeliuksen musiikissa on se jylhyys, pohjavire ja romantiikka, valon ja hämärän hurjat sävyt, jotka suomalaisuudeksi tunnistan. Samalla en voi olla ajattelematta, että tuo musiikki on sisäsyntyisesti avaraa ja yleismaailmallista, se kurottaa kauas ja ammentaa tähdistä jotka ovat kaikille maailmassa samat.

Sibelius tekee minut onnelliseksi ja Sinfonia nro 5 vei jalat alta. Siinä on kaikki.

Vesijärven rannalla sijaitseva konserttihalli sai auringonlaskun aikaan upean väripesun. Sibelius-talon viereen rakennetussa tivolissa kiljuttiin täyttä kurkkua kun astuimme ulkoilmaan kotimatkaa varten.

Spotify: Jean Sibelius, Symphony No.5 in E flat, Op. 82: 3. Allegro molto

© 2018 HELMI SOUNDTRACK

Theme by Anders NorenUp ↑