Month: lokakuu 2017

Mukavuus on ylellisyyttä

Herättäkää minut keväällä!

Saimme vastikään uuden sängyn. Pitkällisen haaveilun ja tiukan harkinnan jälkeen.

Ennen sitä ehdin käytännössä seitsemäntoista vuotta pötköttää futonilla. Se edusti minulle jonkinlaista itsemääräämisoikeutta. Lapsuudenkaverini vanhemmilla oli futon ja jotakin siinä oli, omaperäisyyttä, eksotiikkaa. Ajatus jäi päälle tai oikeastaan alle ja pitkään rakastinkin sitä vakaata patjaa. Ensimmäiseen omaan asuntooni hankin tietenkin futonin, seuraavaankin ja sitä seuraavaan…

Sitten lempi futoniin sammui, tai ehkä patjat vain painuivat kasaan, tai kaipasin vaihtelua. Halusin jotain ihan muuta. Valtaisan, upottavan, korkean, pehmeän vuoteen johon voi lysähtää ja unohtua! Ja nyt kun se on täällä, täytyy vain hämmästellä miten iso asia voikaan vuode olla. Nimittäin tuntuu muuten kroppa erilaiselta päivisin – ja öisin. Ei puudu kädet, ei kolota lonkka, en heräile kahdeksan kertaa yössä vaihtamaan epämukavasta asennosta toiseen. Kiitos universumi. Lupaan olla parempi ihminen kun tämän sain, ja itse asiassa sitä varmaan jo olenkin kun en nouse jokaiseen päivään valmiiksi raatona.

Tulipa mieleen, että Egotripin uunituore kappale Patja voisi olla oiva soundtrack, mutta mielessäni oli alun perin eri biisivalinta ja pidän siitä kiinni.

Kun vuosia sitten erosin lasteni isästä, oli edessä muutto. Sain kaupungin vuokra-asunnon Käpylästä kerrostalosta, joka oli pian menossa remonttiin. Kämppä oli siis aika lailla rapakunnossa mutta en piitannut siitä: vaakakupissa painoivat ihan muut murheet ja prioriteetit. Mukaani entisestä asunnosta otin aika vähän, koin koko tilanteen johdosta karmeita omantunnon tuskia enkä halunnut tyhjentää sitä kotia joka lapsille oli tuttu. Päätin mieluummin hankkia jotakin uutta uuteen kotiini, josta ajan myötä tulisi koti myös heille. Toinen koti.

No, siihen aikaan olin opiskelija, minkä lisäksi tein erittäin osa-aikaista ja heikosti palkattua duunia. Meidän vanhempien yhteisestä päätöksestä muksut olivat edelleen kirjoilla isän osoitteessa, joten paperilla, virallisessa byrokratiaviidakossa, minulla ei ollut jälkikasvua elätettäväni niin että se olisi näkynyt tuissa joita silloin hain. Kelan, sossun ja opintotukilautakunnan silmissä olin käytännössä lapseton sinkku. Miten oudolta ja epäoikeudenmukaiselta se tuntuikaan, ja miten niukasti tuli elettyä. En olisi pärjännyt ilman läheisten tukea. Ei nimittäin ollut yksi tai kaksi kertaa kun jo kuukauden ensimmäisellä viikolla akuuteimmat laskut maksettuani jääkaapissa paistatteli pelkkä valo. Mukuloille olisi pitänyt saada muroja kaupasta mutta tili oli tyhjä ja itkuhan siinä tuli.

Silti mukavuutta mahtui noihinkin aikoihin. Olin valtavan ylpeä ja iloinen vaikkapa muutamasta sohvatyynystä jotka kerran alelaarista valitsin.

Tänä päivänä tilanne on monella tavalla toinen, itsekin olen, vaikka toisaalta sama kuin aina tai jopa hitusen enemmän oma itseni. Ja koska olen myös suorittajuuteen taipuvainen luonne, opettelen nyt tosissani arvostamaan joutilaisuutta. Siihen pitää nimittäin pyrkiä ja oikein ryhtyä löhöilyyn, luisteluun, mukavuuteen. Se ON ylellisyyttä. Ja hiton tärkeää aina kun mahdollista. Turhan usein ei ole.

Mukavuuteen mahtuu monta upeaa yksityiskohtaa, tässä muutama näkökulma:
– Oma koti, huone tai tila, rauha
– Lämpö ja kuivuus (erityisen ihanaa lokakuussa, sisätiloissa)
– Parhaat tyypit kotona
– HYVÄ SÄNKY!!!
– Päiväpeitto, jonka sain lahjaksi jo parikymppisenä mutta joka pitkään oli kätkettynä vintin perukoille koska se oli entiseen sänkyymme aivan liian iso. Nyt se on sopiva! Miehen mielestä hipihtävä.
– Isot tyynyt
– Miksei lasi punkkua tai kuppi minttuteetä
– Kirja (koukuttava)

Erään tietyn päivän eron jälkeisessä kaupungin kämpässäni muistan erityisen tarkasti. Sain sinne käytetyn tiskikoneen. Koneen ritilöille sai latoa likaiset astiat ja laite pesi ne, tuosta vain. Ensimmäisenä iltana tulokkaan saavuttua en lapset unille laitettuani upottanutkaan käsiäni saippuaveteen, vaan istuin tiskikoneen ääressä ja kuuntelin rauhoittavaa hyrinää, hiljaista veden solinaa sen uumenissa. Sillä hetkellä mikään ei olisi voinut olla ihanampaa. Se oli ylellisyyttä. Sitten kävin nukkumaan futonilleni.

Aika pian sen jälkeen törmäsin tähän Katen biisiin. Eri liat, samat vedet.

Spotify: Kate Bush, Mrs. Bartolozzi

Haastaako vai peesata

Tänään istuin ratikassa aamuseitsemän jälkeen. Köröttelin pitkän matkan ja melkein perille saakka oli hyvin hämärää. Veitsellä leikattu puolikuu seurasi samaa reittiä. Ei ole edes lokakuun puoliväli, ei ihan vielä, mutta pimeys ottaa jo vahvasti haltuunsa päivän molemmat päät. Yritän pelata aikaa ennen kuin haen kirkasvalolampun vintiltä. Kynttilöitä olen jo laittanut iltaisin palamaan.

Ja tämä sade, se vain vetää henkeä ja huutaa taas täyttä kurkkua saappaan suusta sisään. Tässä näytetään ihmisen paikka, Suomen asukkaan ainakin, tehdään asia kerralla selväksi: Nyt On Syksy.

Ratikan seinällä hehkuva sähköinen mainostaulu tuuttasi heräileviin silmiin reissu-unelmia: Mexico – oma maailmansa. Kuuntelin napit korvilla musiikkia, tuijottelin ulos ikkunasta ja silloin soittolistaltani pamahti soimaan La Sonora Dinamitan Maruja. Mikä järkyttävä kontrasti tuolle vaisulle maisemalle joka samalla lipui ratikan ohi! Pysähdyin oikein miettimään, onko cumbian leppoisa askel oikeastaan juuri sitä mitä alkavan pimeän kauden vastapainoksi kaipaan, vai verhoudunko sittenkin mieluummin perusmelankoliseen suruvaippaan vaikka fadon helmoissa? Minkälaisten tunnelmien äärelle sitä tulee hakeuduttua tähän aikaan vuodesta?

Ehkä nyt ollaan vielä siinä pisteessä, kun hämärä on rauhoittava, suojaava viltti. Siihen on hyvä kääriytyä, se ei tunnu lohduttomalta. Mutta ei mene montaakaan tovia (kuukautta) kun sielu jo huutaa afrobeatin pulssia tai karibialaista kädenojennusta, että tuntisin edes jotenkin eläväni.

Olen viime päivinä ajatellut kontrasteja. Värikkäät lehdet heittäytyvät pitkin katuja ja liiskaantuvat liukkaaksi muhjuksi. Harmaita päiviä alkaa olla tiuhempaan kuin päässä hopeisia hiuksia. Talven tulolla on shakkimatti minua vastaan. Toisaalta siellä täällä, ennen hallaöiden tuloa, näkee vielä kukkasia, hassuja, yksinäisiä, vähän jälkeenjääneen näköisiä mutta niin iloisia. Ne oikein loistavat paljaiden pensaiden keskellä, lenkkipolun varressa, roskisten ohi donkattujen karkkipussien kyljessä. Kukkien missikisat pidettiin jo heinäkuussa, nyt sitkeimmät sissit saavat voittajan tittelin.

Ehkä syksyn ankeus myös auttaa kauneutta erottumaan. Kuten tänään: miten autuas vaaleanpunainen taivas ratikkamatkan päässä aukeni! Tarvitsemme kontrasteja arvostaaksemme meille tärkeitä asioita. Eihän ilman kevyttä raatamista huiliminenkaan tunnu niin suloiselta.

Silti mietin, kaipaanko juuri nyt ja tässä enemmän sitä mikä haastaa syksyn haikeutta vai jotakin joka vahvistaa sen? Päätä sinä, kumman biisin kuuntelet.

Spotify: La Sonora Dinamita, Maruja
Spotify: Mariza, Meu Fado Meu

© 2018 HELMI SOUNDTRACK

Theme by Anders NorenUp ↑