Month: helmikuu 2018

Mahdollisuuksista mahdollistettavuuksia?

Helmi soundtrack tunnustelee kepillä jäätä. Minun piti alun perin kirjoittaa tämä teksti työpaikkani intraan, mutta päädyin istuttamaan sen tänne kotipesään ainakin näin alkuun. Aihe on nimittäin jännästi yhtä aikaa henkilökohtainen ja työorientoitunut.

Osallistuin hiljattain Workday Designersin uramuotoilukurssille työpaikkani Sitran kautta, joka ehdotti kokeilua myös parille kollegalleni. Kurssikokemusta ei ole ihan helppo sanallistaa, mutta yritän, koska a) lupasin työtoverille ja b) haluan kannustaa muitakin oman uran uudelleen ajatteluun ja muovailuun.

Kerään rohkeutta kirjoittamiseen laittamalla musat soimaan. Tekstin lopussa on linkki päivän biisivalintaan ja se on Maryam Mursalin Lei Lei, yksi ikisuosikeistani. Somalialaissyntyinen Mursal kulki 90-luvulla viiden lapsensa kanssa Afrikan sarvesta Tanskaan paetessaan kotimaassaan riehuvaa sisällissotaa. Matka kesti seitsemän kuukautta. Taival taittui kävellen, rekkojen ja aasien kyydissä. Siinä on ehtinyt laittaa elämän kappaleita tärkeysjärjestykseen. Asetuttuaan Tanskaan Mursal päätyi monien sattumusten kautta levyttämään albumillisen musiikkia brittiläiselle Real World -levymerkille. Kokoelma sai nimekseen The Journey.

Mutta palataan Helsinkiin ja työelämän kontekstiin. Workday Designersin Paula Helle ja Aku Varamäki kertovat verkkosivuillaan seuraavaa: ”Uramuotoilukurssi on käytännöllinen työkalu työelämän pirullisten ongelmien ratkaisuun. Kurssi kuljettaa osallistujat uramuotoiluprosessin läpi, auttaa tunnistamaan omia toiveita, näkemään uusia mahdollisuuksia muuttuvassa maailmassa, ja kannustaa ja auttaa tekemään kokeiluja, joilla työn uusi suunta aukeaa. Lopputuloksena on uusi, käyttäjän itsensä näköinen mielekäs työ ja elämä.”

Kuulostaa melkoiselta valaistumiselta. Voin silti sanoa, että kurssi lunasti lupauksensa ainakin tiettyyn pisteeseen asti: konkreettinen muutos kun ei toki yhdessä viikonlopussa tapahdu, niin vielä en pysty arvioimaan lopputulosta.

Kurssilla tehtiin monenlaisia harjoituksia muotoiluajattelua soveltaen: arvokarttaa, viisivuotissuunnitelmia ja kaikkea siltä väliltä. Ja juteltiin, paljon, eri kokoonpanoissa. Työskentelyn kunnianhimotasosta kertoo se, että vaikka kurssi oli mielestäni todella kiinnostava ja antoisa, olin seuraavan viikon alkaessa valmiiksi ihan tiltissä.

Paljon jäi reppuun kotitehtäviä, joihin joudun ja saan lähitulevaisuudessa palata, mikäli haluan kokemastani kaiken tehon irti. Sitä suuremmaksi onneksi kurssiporukasta sai oivallista vertaistukea, joka jatkossakin voi auttaa rämpimään eteenpäin askel kerrallaan. Tukenani on edelleen parin kaverin WhatsApp-rinki ja kurssilaisten oma Facebook-ryhmä.

Ilahduin siitä, että tällainen vetäytyvämpikin tyyppi pysyi menossa mukana oikein hyvin, vaikka ennalta kammosin ”radikaalia yhteistyötä”, jota kurssiohjeessa mainostettiin. Tulkitsin lopulta, että se tarkoitti avointa ja luottamuksellista yhdessä työskentelyä parin kanssa ja ryhmässä. Yllätyinkin positiivisesti, miten paljon keskusteluista ja yhdessä ideoinnista sain. Omien oivallusten syntymisen kannalta oli keskeistä, ettei kurssikavereita tuntenut entuudestaan: meillä ei ollut ennakkokäsitystä toisistamme emmekä siten tehneet johtopäätöksiä historian pohjalta vaan tästä hetkestä käsin.

Puhuminen todella kannattaa! Täytynee kokeilla useammin.

Kiitin myös onneani, etten joutunut nolaamaan itseäni kiipeilyseinällä, koska sellainenkin työskentelytiloissa oli. Kävi ilmi, ettei juuri tätä tilaisuutta varten. Läheltä piti.

Mutta mitä kurssista jäi käteen? Ensinnäkin oli pysäyttävää tajuta, että olen oikeastaan tiennyt melko hyvin mitä haluan tehdä. Ei siis tarvinnut mennä kovin kauas nähdäkseen lähelle. Sitä en kuitenkaan ollut itselleni kirkastanut, kuinka kovasti haluan sitä mitä haluan ja miten tai millä kaikilla keinoilla sitä kohti pyrkisin. ”Koska naisella pitää olla järkevä päiväduuni” (bullsh*#!!;D??), huomaan nyt tehneeni uraan liittyviä valintojani vähän yksisilmäisesti. Samalla niitä oikeasti merkityksellisiä tekemisiä on pitänyt ehkä-mahdollisesti-jonain-päivänä-jonkinasteisena-potentiaalisena-sivutoimena. Kurssi pakotti pohtimaan, miksei voisi olla toisinkin, ja miksen toimisi nyt. Aika kuluu ja vuodet vierivät.

Moni kokee, ettei liikkumavaraa oikeasti ole kovin paljon, mitä tulee omaan uraan, varsinkin kun maailma muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi hahmottaa. Voisiko mahdollisuuksia ajatella mahdollistettavuuksina? Jonain, mitä voi itse tietoisemmin rakentaa?

Uramuotoilukurssi tarjoaa välineitä siihen, miten erilaisia vaihtoehtoja voi alkaa kartoittaa. Se on hurjasti parempi kuin jäädä odottelemaan, että onni kävelee vastaan. Ihminen saa sluibailuun kulumaan vaikka koko elämänsä: nykytilassa on helppo nyhvätä vaikkei siihen edes olisi tyytyväinen, koska muutos sattuu ja pelottaa vielä enemmän.

Kunhan ei itse painettaisi haaveitamme alas.

Spotify: Maryam Mursal, Lei Lei
Helmi soundtrack -soittolista

Järki tulee kakkosena

On perjantai, kello on kahdeksan yli kahdeksan ja muksut lähteneet kouluun. Aivan sama, onko olo kolme viikkoa kyteneen flunssan jälkeen edelleen epämääräinen, kahvi jäähtynyt ja kämppä kaipaa imurointia – koska tänään on vapaapäivä.

Tammikuusta lähtien olen tehnyt 90-prosenttista työaikaa. Kuukaudessa minulla on siis kaksi vapaapäivää, yleensä perjantaisin. Perjantaissa on paras tuntuma: viikon duunit on hoidettu ja saa ottaa varaslähdön viikonloppuun.

Arkivapaa tosin on ihan eri juttu kuin viikonloppu. Tuntuu erityiseltä, melkein rikollisen ihanalta, että muu maailma liikkuu ympärillä ja toimistoilla on täysi rähinä päällä, mutta minä saan pysähtyä nyt ja hypätä takaisin kyytiin myöhemmin. Voin vaikka käväistä Rikhardinkadun kirjastossa.


Muutama vuosi sitten tähän aikaan kevättalvea olin kolme–neljä kuukautta työttömänä ja muistan saman tunteen sieltä. En osannut pelätä toimettomuuden jatkuvan kovin pitkään, joten silloinkin otin kaiken irti joutilaista tunneista, hitaasta syömisestä, kiireettömästä tallustamisesta paikasta toiseen, kun en ollut kotona lähettämässä hakemuksia.

Aika eri klangi on kuitenkin siinä, kun tietoisesti ottaa palkkatyöstä siivun pois ihan vain itseään varten. Olen kiitollinen, että muutos duunipaikan puolesta järjestyi. Kotonakin asia otettiin sydämellisen pragmaattisesti vastaan vaikka palkkapussini samalla keveni tuntuvasti.

Hirmu mäihä. Kyllä tässä sen puolesta ihan kelvollisesti räpiköidään.

Mutta miten hurjan paljon onnellisuutta muutos on tuonut omaan pääkoppaan – se on jopa yllättänyt.

Melkoisen itsekritiikin sihdin läpi ajatus piti puristaa ennen kuin sain esitettyä toiveeni esimiehelleni ja asiat lähtivät rullaamaan. Vaikeinta oli perustella itselleni, miksi näin teen, ja uskoa siihen. Onko se, että koen tarvitsevani omaa aikaa juttujeni tekemiseen, riittävä syy? Lillukanvarsia! Sanoo pieni ääni korvan takana. Elitismiä! Tai että haluan ehtiä ja jaksaa olla elämässäni jotakin muutakin kuin se, mitä päivätyössäni teen? Lässyn lässyn.

Vastaus on silti ehdottomasti ja kirkkaasti kyllä: juuri se on riittävä ja helvetin hyvä syy. On mentävä päin sitä mikä vetää puoleensa, kun intuitio käskee. Järki tulee kakkosena.

Helppoa se ei ole, koska tällainen päätös tai oikeastaan myllerrys ennen päätöksen syntymistä nostaa historian pintaan: omaksutut mallit naisena, äitinä tai tyttärenä olemisesta; perinteiset ja hitaasti murtuvat sukupuoliroolit, päälle liimatut ihanteet, jotka eivät ole omia; puhumattakaan Suomen kansan ylpeydestä, jossa raatamisella olemassaolomme oikeutamme, koska ajatteleminen on yliarvostettua haihattelua. Ne kaikki ovat valtavia lumikasoja, joiden yli pitää kiivetä, ellei halua jäädä linnaansa niihin rakentelemaan.

Koitan kasvattaa itseäni samalla periaatteella kuin 11-vuotiasta tytärtäni. Mutta oppia voi ottaa myös universumin viileimmältä dub-runoilijalta. Enemmän aikaa!

YouTube: Linton Kwesi Johnson, More time

© 2018 HELMI SOUNDTRACK

Theme by Anders NorenUp ↑