Kun puhutaan itsensä ylittämisestä, ensimmäinen ajatus on, että nyt on tapahtunut jotakin mieletöntä. Isompaa, näyttävämpää kuin ennen, jotain aivan muuta. Liput salkoon ja sampanjapullot auki!

Kuluneen kevään aikana (saman kevään, joka on viheltäen vilistänyt ohi ilman että olen saanut valmiiksi yhden yhtä blogikirjoitusta) itsensä ylittämisen käsite ja merkitys on pyörinyt useasti mielessä. Miksi olen tähän asti lokeroinut sen ilotulituskategoriaan?

Planeetta Maalla eläminen ei viime aikoina ole tuntunut erityisen helpolta oikein millään olemisen tasolla. Omat rajat ovat tulleet jatkuvasti vastaan kuin vessanpesurätti naamalle.

Olenkin kantapään kautta alkanut kallistua siihen suuntaan, että itsensä ylittäminen on sittenkin a) hyvin konkreettista: paitsi ajatusten voimaa myös tekoja, ja b) ilman muuta rohkeutta edellyttävää, mutta! c) ennemmin jotain vaikeasti tunnistettavaa kuin tajunnan räjäyttävää. Se on verkkaisesti valkenevaa ja voi sen vuoksi jäädä kanssaihmisiltä kokonaan huomaamatta.

Eihän kukaan ulkopuolinen voi välttämättä tietää, mikä läheisellekin ihmiselle on se kaikkein vaativin koitos. Yhden rikkaruoho on toisen ryteikkö.

Jos saisin tehtäväksi kuvittaa itseni ylittämisen, yrittäisin piirtää itseni vääntäytymässä, raahautumassa, pinnistämässä, repäisemässä ruhoni itseni ylitse: niin, että painovoima on tuhatkertainen, lyijynraskaat lihakset hapoilla ja hiki kirvelee silmissä. Ja samalla lopputulos ei ulospäin välttämättä näyttäisi sen kummemmalta, kuin että väistin jotain maassa makaavaa möhkälettä. Nostin koipeni yli pahaisen oksan. Big deal.

Mutta se olin minä siinä. Juurikin se hankala tyyppi umpisolmuineen, sisäinen sättijä, taiten ajoitetut mitätöivät eleet, kritiikin terävin kärki joka tasan tarkkaan tietää mihin kipeimmin iskeä, itsetunnon latistaja ja räyhähenki.

Sen yli tässä on kiivetty ja moneen kertaan. Ei nimittäin ole mikään esteistä helpoin hän.
(Hyvä minä! Mount Everest ei ole mitään tämän rinnalla.)

Mutta kun riittävän pitkälle pääsee, kun kriittinen piste on ylitetty, tunne on kieltämättä helpottunut, jännä. Innoittunut! Tekee mieli härkkiä lisää tuota mörköä!

Möröt, jyrkät vuorenrinteet ja myrskyisät ulapat ovat liittyneet muun muassa uuteen ja omaan Lailai-yhtyeeseen, joka on vaatinut monenlaista itsensä näkyväksi tekemistä. Se on ollut superhauskaa, ihanaa ja vaikeaa.

Ja yhtäkkiä sitä tajuaa, että meillä on kohta levy tulossa, se todella valmistuu ja julkaistaan, teemme musiikkivideonkin ja menemme keikalle Juhlaviikoille. Kaikki siksi, että paras porukka on ympärillä – ja luurankoja on potkittu pihalle. Itsensä ylittäminen ei toki tähänkään pääty, mutta kaikkea mahtavaa sen varjolla kyllä tapahtuu.

Tsekkaa Lailain joukkorahoituskampanja Tähtään pimeään ja muita lauluja täältä, ryhdy mesenaatiksi ja laita meidät vaikka lempibiisiäsi laulamaan, kerrankin joku tekee sen käskystä!

Päivän soundtrackina upean Seinabo Seyn Breathe.