Mitä itsensä ylittäminen oikeasti tarkoittaa?

Kun puhutaan itsensä ylittämisestä, ensimmäinen ajatus on, että nyt on tapahtunut jotakin mieletöntä. Isompaa, näyttävämpää kuin ennen, jotain aivan muuta. Liput salkoon ja sampanjapullot auki!

Kuluneen kevään aikana (saman kevään, joka on viheltäen vilistänyt ohi ilman että olen saanut valmiiksi yhden yhtä blogikirjoitusta) itsensä ylittämisen käsite ja merkitys on pyörinyt useasti mielessä. Miksi olen tähän asti lokeroinut sen ilotulituskategoriaan?

Planeetta Maalla eläminen ei viime aikoina ole tuntunut erityisen helpolta oikein millään olemisen tasolla. Omat rajat ovat tulleet jatkuvasti vastaan kuin vessanpesurätti naamalle.

Olenkin kantapään kautta alkanut kallistua siihen suuntaan, että itsensä ylittäminen on sittenkin a) hyvin konkreettista: paitsi ajatusten voimaa myös tekoja, ja b) ilman muuta rohkeutta edellyttävää, mutta! c) ennemmin jotain vaikeasti tunnistettavaa kuin tajunnan räjäyttävää. Se on verkkaisesti valkenevaa ja voi sen vuoksi jäädä kanssaihmisiltä kokonaan huomaamatta.

Eihän kukaan ulkopuolinen voi välttämättä tietää, mikä läheisellekin ihmiselle on se kaikkein vaativin koitos. Yhden rikkaruoho on toisen ryteikkö.

Jos saisin tehtäväksi kuvittaa itseni ylittämisen, yrittäisin piirtää itseni vääntäytymässä, raahautumassa, pinnistämässä, repäisemässä ruhoni itseni ylitse: niin, että painovoima on tuhatkertainen, lyijynraskaat lihakset hapoilla ja hiki kirvelee silmissä. Ja samalla lopputulos ei ulospäin välttämättä näyttäisi sen kummemmalta, kuin että väistin jotain maassa makaavaa möhkälettä. Nostin koipeni yli pahaisen oksan. Big deal.

Mutta se olin minä siinä. Juurikin se hankala tyyppi umpisolmuineen, sisäinen sättijä, taiten ajoitetut mitätöivät eleet, kritiikin terävin kärki joka tasan tarkkaan tietää mihin kipeimmin iskeä, itsetunnon latistaja ja räyhähenki.

Sen yli tässä on kiivetty ja moneen kertaan. Ei nimittäin ole mikään esteistä helpoin hän.
(Hyvä minä! Mount Everest ei ole mitään tämän rinnalla.)

Mutta kun riittävän pitkälle pääsee, kun kriittinen piste on ylitetty, tunne on kieltämättä helpottunut, jännä. Innoittunut! Tekee mieli härkkiä lisää tuota mörköä!

Möröt, jyrkät vuorenrinteet ja myrskyisät ulapat ovat liittyneet muun muassa uuteen ja omaan Lailai-yhtyeeseen, joka on vaatinut monenlaista itsensä näkyväksi tekemistä. Se on ollut superhauskaa, ihanaa ja vaikeaa.

Ja yhtäkkiä sitä tajuaa, että meillä on kohta levy tulossa, se todella valmistuu ja julkaistaan, teemme musiikkivideonkin ja menemme keikalle Juhlaviikoille. Kaikki siksi, että paras porukka on ympärillä – ja luurankoja on potkittu pihalle. Itsensä ylittäminen ei toki tähänkään pääty, mutta kaikkea mahtavaa sen varjolla kyllä tapahtuu.

Tsekkaa Lailain joukkorahoituskampanja Tähtään pimeään ja muita lauluja täältä, ryhdy mesenaatiksi ja laita meidät vaikka lempibiisiäsi laulamaan, kerrankin joku tekee sen käskystä!

Päivän soundtrackina upean Seinabo Seyn Breathe.

Mahdollisuuksista mahdollistettavuuksia?

Helmi soundtrack tunnustelee kepillä jäätä. Minun piti alun perin kirjoittaa tämä teksti työpaikkani intraan, mutta päädyin istuttamaan sen tänne kotipesään ainakin näin alkuun. Aihe on nimittäin jännästi yhtä aikaa henkilökohtainen ja työorientoitunut.

Osallistuin hiljattain Workday Designersin uramuotoilukurssille työpaikkani Sitran kautta, joka ehdotti kokeilua myös parille kollegalleni. Kurssikokemusta ei ole ihan helppo sanallistaa, mutta yritän, koska a) lupasin työtoverille ja b) haluan kannustaa muitakin oman uran uudelleen ajatteluun ja muovailuun.

Kerään rohkeutta kirjoittamiseen laittamalla musat soimaan. Tekstin lopussa on linkki päivän biisivalintaan ja se on Maryam Mursalin Lei Lei, yksi ikisuosikeistani. Somalialaissyntyinen Mursal kulki 90-luvulla viiden lapsensa kanssa Afrikan sarvesta Tanskaan paetessaan kotimaassaan riehuvaa sisällissotaa. Matka kesti seitsemän kuukautta. Taival taittui kävellen, rekkojen ja aasien kyydissä. Siinä on ehtinyt laittaa elämän kappaleita tärkeysjärjestykseen. Asetuttuaan Tanskaan Mursal päätyi monien sattumusten kautta levyttämään albumillisen musiikkia brittiläiselle Real World -levymerkille. Kokoelma sai nimekseen The Journey.

Mutta palataan Helsinkiin ja työelämän kontekstiin. Workday Designersin Paula Helle ja Aku Varamäki kertovat verkkosivuillaan seuraavaa: ”Uramuotoilukurssi on käytännöllinen työkalu työelämän pirullisten ongelmien ratkaisuun. Kurssi kuljettaa osallistujat uramuotoiluprosessin läpi, auttaa tunnistamaan omia toiveita, näkemään uusia mahdollisuuksia muuttuvassa maailmassa, ja kannustaa ja auttaa tekemään kokeiluja, joilla työn uusi suunta aukeaa. Lopputuloksena on uusi, käyttäjän itsensä näköinen mielekäs työ ja elämä.”

Kuulostaa melkoiselta valaistumiselta. Voin silti sanoa, että kurssi lunasti lupauksensa ainakin tiettyyn pisteeseen asti: konkreettinen muutos kun ei toki yhdessä viikonlopussa tapahdu, niin vielä en pysty arvioimaan lopputulosta.

Kurssilla tehtiin monenlaisia harjoituksia muotoiluajattelua soveltaen: arvokarttaa, viisivuotissuunnitelmia ja kaikkea siltä väliltä. Ja juteltiin, paljon, eri kokoonpanoissa. Työskentelyn kunnianhimotasosta kertoo se, että vaikka kurssi oli mielestäni todella kiinnostava ja antoisa, olin seuraavan viikon alkaessa valmiiksi ihan tiltissä.

Paljon jäi reppuun kotitehtäviä, joihin joudun ja saan lähitulevaisuudessa palata, mikäli haluan kokemastani kaiken tehon irti. Sitä suuremmaksi onneksi kurssiporukasta sai oivallista vertaistukea, joka jatkossakin voi auttaa rämpimään eteenpäin askel kerrallaan. Tukenani on edelleen parin kaverin WhatsApp-rinki ja kurssilaisten oma Facebook-ryhmä.

Ilahduin siitä, että tällainen vetäytyvämpikin tyyppi pysyi menossa mukana oikein hyvin, vaikka ennalta kammosin ”radikaalia yhteistyötä”, jota kurssiohjeessa mainostettiin. Tulkitsin lopulta, että se tarkoitti avointa ja luottamuksellista yhdessä työskentelyä parin kanssa ja ryhmässä. Yllätyinkin positiivisesti, miten paljon keskusteluista ja yhdessä ideoinnista sain. Omien oivallusten syntymisen kannalta oli keskeistä, ettei kurssikavereita tuntenut entuudestaan: meillä ei ollut ennakkokäsitystä toisistamme emmekä siten tehneet johtopäätöksiä historian pohjalta vaan tästä hetkestä käsin.

Puhuminen todella kannattaa! Täytynee kokeilla useammin.

Kiitin myös onneani, etten joutunut nolaamaan itseäni kiipeilyseinällä, koska sellainenkin työskentelytiloissa oli. Kävi ilmi, ettei juuri tätä tilaisuutta varten. Läheltä piti.

Mutta mitä kurssista jäi käteen? Ensinnäkin oli pysäyttävää tajuta, että olen oikeastaan tiennyt melko hyvin mitä haluan tehdä. Ei siis tarvinnut mennä kovin kauas nähdäkseen lähelle. Sitä en kuitenkaan ollut itselleni kirkastanut, kuinka kovasti haluan sitä mitä haluan ja miten tai millä kaikilla keinoilla sitä kohti pyrkisin. ”Koska naisella pitää olla järkevä päiväduuni” (bullsh*#!!;D??), huomaan nyt tehneeni uraan liittyviä valintojani vähän yksisilmäisesti. Samalla niitä oikeasti merkityksellisiä tekemisiä on pitänyt ehkä-mahdollisesti-jonain-päivänä-jonkinasteisena-potentiaalisena-sivutoimena. Kurssi pakotti pohtimaan, miksei voisi olla toisinkin, ja miksen toimisi nyt. Aika kuluu ja vuodet vierivät.

Moni kokee, ettei liikkumavaraa oikeasti ole kovin paljon, mitä tulee omaan uraan, varsinkin kun maailma muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi hahmottaa. Voisiko mahdollisuuksia ajatella mahdollistettavuuksina? Jonain, mitä voi itse tietoisemmin rakentaa?

Uramuotoilukurssi tarjoaa välineitä siihen, miten erilaisia vaihtoehtoja voi alkaa kartoittaa. Se on hurjasti parempi kuin jäädä odottelemaan, että onni kävelee vastaan. Ihminen saa sluibailuun kulumaan vaikka koko elämänsä: nykytilassa on helppo nyhvätä vaikkei siihen edes olisi tyytyväinen, koska muutos sattuu ja pelottaa vielä enemmän.

Kunhan ei itse painettaisi haaveitamme alas.

Spotify: Maryam Mursal, Lei Lei
Helmi soundtrack -soittolista

Järki tulee kakkosena

On perjantai, kello on kahdeksan yli kahdeksan ja muksut lähteneet kouluun. Aivan sama, onko olo kolme viikkoa kyteneen flunssan jälkeen edelleen epämääräinen, kahvi jäähtynyt ja kämppä kaipaa imurointia – koska tänään on vapaapäivä.

Tammikuusta lähtien olen tehnyt 90-prosenttista työaikaa. Kuukaudessa minulla on siis kaksi vapaapäivää, yleensä perjantaisin. Perjantaissa on paras tuntuma: viikon duunit on hoidettu ja saa ottaa varaslähdön viikonloppuun.

Arkivapaa tosin on ihan eri juttu kuin viikonloppu. Tuntuu erityiseltä, melkein rikollisen ihanalta, että muu maailma liikkuu ympärillä ja toimistoilla on täysi rähinä päällä, mutta minä saan pysähtyä nyt ja hypätä takaisin kyytiin myöhemmin. Voin vaikka käväistä Rikhardinkadun kirjastossa.


Muutama vuosi sitten tähän aikaan kevättalvea olin kolme–neljä kuukautta työttömänä ja muistan saman tunteen sieltä. En osannut pelätä toimettomuuden jatkuvan kovin pitkään, joten silloinkin otin kaiken irti joutilaista tunneista, hitaasta syömisestä, kiireettömästä tallustamisesta paikasta toiseen, kun en ollut kotona lähettämässä hakemuksia.

Aika eri klangi on kuitenkin siinä, kun tietoisesti ottaa palkkatyöstä siivun pois ihan vain itseään varten. Olen kiitollinen, että muutos duunipaikan puolesta järjestyi. Kotonakin asia otettiin sydämellisen pragmaattisesti vastaan vaikka palkkapussini samalla keveni tuntuvasti.

Hirmu mäihä. Kyllä tässä sen puolesta ihan kelvollisesti räpiköidään.

Mutta miten hurjan paljon onnellisuutta muutos on tuonut omaan pääkoppaan – se on jopa yllättänyt.

Melkoisen itsekritiikin sihdin läpi ajatus piti puristaa ennen kuin sain esitettyä toiveeni esimiehelleni ja asiat lähtivät rullaamaan. Vaikeinta oli perustella itselleni, miksi näin teen, ja uskoa siihen. Onko se, että koen tarvitsevani omaa aikaa juttujeni tekemiseen, riittävä syy? Lillukanvarsia! Sanoo pieni ääni korvan takana. Elitismiä! Tai että haluan ehtiä ja jaksaa olla elämässäni jotakin muutakin kuin se, mitä päivätyössäni teen? Lässyn lässyn.

Vastaus on silti ehdottomasti ja kirkkaasti kyllä: juuri se on riittävä ja helvetin hyvä syy. On mentävä päin sitä mikä vetää puoleensa, kun intuitio käskee. Järki tulee kakkosena.

Helppoa se ei ole, koska tällainen päätös tai oikeastaan myllerrys ennen päätöksen syntymistä nostaa historian pintaan: omaksutut mallit naisena, äitinä tai tyttärenä olemisesta; perinteiset ja hitaasti murtuvat sukupuoliroolit, päälle liimatut ihanteet, jotka eivät ole omia; puhumattakaan Suomen kansan ylpeydestä, jossa raatamisella olemassaolomme oikeutamme, koska ajatteleminen on yliarvostettua haihattelua. Ne kaikki ovat valtavia lumikasoja, joiden yli pitää kiivetä, ellei halua jäädä linnaansa niihin rakentelemaan.

Koitan kasvattaa itseäni samalla periaatteella kuin 11-vuotiasta tytärtäni. Mutta oppia voi ottaa myös universumin viileimmältä dub-runoilijalta. Enemmän aikaa!

YouTube: Linton Kwesi Johnson, More time

Kanssamatkustajat!

Onkohan jokainen meistä joskus istunut julkisessa liikennevälineessä sellaisella hetkellä, kun joku kantasuomalainen suuri ajattelija on päättänyt laukoa totuuksia erinäköiselle tai kummallista kieltä puhuvalle kanssamatkustajalle?

Minulle näin tapahtui viimeksi viikko sitten. Olin tulossa töistä ja istuin bussissa aitiopaikalla, siinä edessä oikealla, matkalla Rautatientorilta Arabiaan.

Kurvissa kyytiin astui arviolta nelikymppinen mies, joka jäi penkomaan taskujaan kuskin kopin eteen. Kuski katseli tätä hetken ja sanoi sitten napakasti, ”sinulla ei ole lippua, mene pois bussista että muutkin pääsevät sisään”. Mies väisti käytävälle, muttei mennyt ulos. Linja-auto seisoi. Kuski sanoi uudelleen, joskin turhan painokkaasti, ”ulos, sinulla ei ole lippua”, mihin mies vastasi, ”on mulla lippu, odota nyt vähän” ja heitti perään pari harkittua kirosanaa. Vääntöä jatkui hetkisen, kuski hiiltyi, mieskin hiiltyi mutta löysi matkakorttinsa, näytti sitä lukulaitteelle ja painui auton keskiosaan istumaan. Lähdettiin liikkeelle.

Kohta mies kuitenkin lampsi takaisin bussin etuosaan ja alkoi tivaamaan kuskilta tämän nimeä. Kuljettaja oli jo rauhoittunut, ehkä tajusi olleensa tahditonkin, ja yritti keskittyä yhtä aikaa ajamiseen ja artikuloida nimeään miehelle, joka ei tahtonut ymmärtää outoa aksenttia, vaan penäsi ”mitä, mitä!?, mikä v***n nimi toi on olevinaan”. Kävi mielessä, ajetaanko kohta ojaan.

Matkustaja palasi taas paikalleen, bussi pysähtyi liikennevaloihin ja näin, että kuski otti esille paperia ja kynän – ilmeisesti kirjoittaakseen nimensä siihen. Mutta mies ei tullutkaan enää takaisin. Hänen vierustoverinsa oli ryhtynyt äänekkäästi neuvomaan, että kun vain ottaa ylös bussin numeron ja ilmoittaa vuoron lähtöajan HSL:lle, voi tehdä valituksen joka osuu oikean kuskin nilkkaan.

En tiedä saivatko he tietoja ylös, koska tässä vaiheessa alkoivat sananiekan otsasuonet pullistua, eikä ollut yksi tai kaksi kertaa kun kuulin miehen päästävän suustaan lauseen ”uuniin kaikki tommoset”. Vierustoveri komppasi kuuluvasti.

Odotin. Sanaryöppy ei laantunut. Punnitsin mielessäni, että juu, ei ollut kuskikaan mitenkään mallikkaasti käyttäytynyt, mutta hitto vieköön tämä oli liikaa. Tunsin sydämeni hakkaavan (se tiesi jo mitä aioin tehdä). Nousin ylös, kävelin miehen eteen, katsoin häntä silmiin ja sanoin ”nyt riittää, kenestäkään ei puhuta noin. Ei vaikka miten harmittaa.”

Mies karjui, mitä ihmettä se minulle kuului. Punainen naama pauhasi alle puolen metrin päässä minusta. Mietin, lyökö se kohta. Jatkoin puhumista, mutten enää muista mitä sanoin. Muut matkustajat istuivat hiljaa.

Tulin pysäkkini kohdalle. Oli tavallaan helpotus astua ulos bussista, mutta ensimmäinen ajatus oli siitä huolimatta: ”Olenpa tyhmä. Olen idiootti. Hävettää. Kaikki tuijottivat, miksi tein sen.” Tärisin enkä tiennyt miten päin olla. Tunne pysyi kehossa pitkään.

Taisi olla seuraavana päivänä kun näin taas somessa Ihmisoikeusliiton kamppiksen Stop! Päätepysäkki syrjinnälle.

Muistin heti, että tämähän se oli se syy, miksi tein mitä tein. En voinut istua hiljaa. Vaikka se on juuri niin ristiriitaista, koska minä olen nimenomaan se tyyppi, joka haluaa istua hiljaa ja rauhassa. Jos saan valita, en soisi kenenkään katkaisevan ajatuksiani, sitä väsynyttä hetkeä kun yritän palautua työpäivästä.

Mutta tuossa menee raja. Siinä on aina mennyt raja. Ehkä 12- tai 13-vuotiaana muistan menneeni ensimmäisen kerran keskeyttämään varttuneemman humalaisen herran, joka aukoi päätään tummaihoiselle pojalle ratikassa. Silloinkin havainto oli sama: hyytävä kylmyys ja hiljaisuus ympärillä, ihmisten keskellä. Siitä on yli 20 vuotta, voiko meininki oikeasti olla yhä tämä?

Ehkä sukupuoleni on suojannut minua, ehkä silloin vähän ikäkin, mutta toivoisin ettei kenenkään väliin meneminen olisi siitä kiinni.

Olen ollut ylpeä
olen usein saanut nöyrtyä
elämä voi olla valaistu tie
joka turvallisesti perille vie
olen käynyt sivuteilläkin
koska sydän sanoi niin

Spotify: Pelle Miljoona Oy, Koska sydän sanoi niin

Voi kun riittäis pieni taivas

Maisemahuoneen ikkunat antavat kolmeen suuntaan. Edessä on järvi, ympärillä kaislikkoa, käppyräisiä kilpikaarnaisia mäntyjä ja valoon kurkottavia koivuja, mustikkamättäitä, kivenlohkareita. Tultiin viikonlopuksi Pohjois-Pohjanmaalle huilimaan. Syksyinen mökkireissu on ollut haaveena jo pitkään, mutta eipäs päästy viime vuonnakaan. Kalenteri on ankara isäntä, mikä on ihan nurinkurista.

Pimeys joka meidät otti vastaan saapuessamme torstai-iltana oli kieltämättä pysäyttävä. Niin sakeaa valottomuutta ei kaupungissa koe. Minä myös pelkään pimeää, ihan rehellisesti, en ole suostunut menemään yksin kuistille kun hämärä jo neljän jälkeen laskeutuu. Olen kaupunkilaislikka ja nähnyt liikaa rikossarjoja joissa pahaa tapahtuu pimeydessä keskellä-ei-mitään. Täällä pitäisi varmaan viipyä joitakin viikkoja että meininkiin tottuisi. Ja mikä tärkeintä, pitäisi päästä näkemään tähdet. Nyt on ollut niin pilvistä, että ne ehtivät vain vilahtaa.

Päivät tästä vielä lyhenevät, tähdille on aikaa.

Mutta aamut – jokaisena aamuna olen saanut sen miksi halusin tänne juuri nyt. Tähän aikaan vuodesta luonto on niin lempeä ja hiljainen, että maisemaan vain sulaa. Marraskuinen metsä ei yritä todistaa mitään, ja samalla se ei vielä ole käpertynyt talven huppuun. Kaupungissa voi olla harmaata tai niin ainakin sanotaan, täällä on syvän sinistä ja järvenhailakkaa, ruosteen ja puolukan punaista, pilven ja auringon valkeaa, okran keltaista, havun ja varvun vihreää, kaarnan ruskeaa ja graniittia, märän naavan mustaa, mitä tahansa, loputtomiin.

Eilen kun olin lähdössä lenkille, pihaa reunustavasta ryteiköstä kuului outoja ääniä, kuin katkeilevia oksia, ja harakka räksytti hätistellen jotakin tiehensä. Lähimailla ei kuitenkaan pitäisi olla muita ihmislajin edustajia, ei ainakaan näin lähellä pihapiiriä. Pinkaistessani hölkkään olin varma, että kohta perään ampaisee karhu tai vähintään hirvi ja iskee minut ojaan. Mitään isoja tai pienempiäkään eläimiä ei kuitenkaan näkynyt, ja olihan se sitten pettymys. Vastaantulijoiden saldo oli vilaus isosta tunnistamattomasta linnusta ja yksi jalankulkija.

Annan toisen mahdollisuuden, kipaisen kohta hiekkapolulle ennen kuin karautamme illaksi takaisin stadiin.


En muuten ihmettele, että kiinalaisturistit maksavat mansikoita päästäkseen tänne puhtaan luonnon keskelle pohjoiseen. Ilma on niin raikasta hengittää, että eron huomaa kirkkaasti vaikka tulisi Pekingin sijaan Helsingin idyllisestä puistokaupunginosasta Käpylästä. Täytyy muistaa tämä rikkaus joka meille ei maksa mitään, vielä. Pieni taivas valaisee huoneen kun se ei peity saastepilviin.

Spotify: Dave Lindholm, Voi kun riittäis pieni taivas

Mukavuus on ylellisyyttä

Herättäkää minut keväällä!

Saimme vastikään uuden sängyn. Pitkällisen haaveilun ja tiukan harkinnan jälkeen.

Ennen sitä ehdin käytännössä seitsemäntoista vuotta pötköttää futonilla. Se edusti minulle jonkinlaista itsemääräämisoikeutta. Lapsuudenkaverini vanhemmilla oli futon ja jotakin siinä oli, omaperäisyyttä, eksotiikkaa. Ajatus jäi päälle tai oikeastaan alle ja pitkään rakastinkin sitä vakaata patjaa. Ensimmäiseen omaan asuntooni hankin tietenkin futonin, seuraavaankin ja sitä seuraavaan…

Sitten lempi futoniin sammui, tai ehkä patjat vain painuivat kasaan, tai kaipasin vaihtelua. Halusin jotain ihan muuta. Valtaisan, upottavan, korkean, pehmeän vuoteen johon voi lysähtää ja unohtua! Ja nyt kun se on täällä, täytyy vain hämmästellä miten iso asia voikaan vuode olla. Nimittäin tuntuu muuten kroppa erilaiselta päivisin – ja öisin. Ei puudu kädet, ei kolota lonkka, en heräile kahdeksan kertaa yössä vaihtamaan epämukavasta asennosta toiseen. Kiitos universumi. Lupaan olla parempi ihminen kun tämän sain, ja itse asiassa sitä varmaan jo olenkin kun en nouse jokaiseen päivään valmiiksi raatona.

Tulipa mieleen, että Egotripin uunituore kappale Patja voisi olla oiva soundtrack, mutta mielessäni oli alun perin eri biisivalinta ja pidän siitä kiinni.

Kun vuosia sitten erosin lasteni isästä, oli edessä muutto. Sain kaupungin vuokra-asunnon Käpylästä kerrostalosta, joka oli pian menossa remonttiin. Kämppä oli siis aika lailla rapakunnossa mutta en piitannut siitä: vaakakupissa painoivat ihan muut murheet ja prioriteetit. Mukaani entisestä asunnosta otin aika vähän, koin koko tilanteen johdosta karmeita omantunnon tuskia enkä halunnut tyhjentää sitä kotia joka lapsille oli tuttu. Päätin mieluummin hankkia jotakin uutta uuteen kotiini, josta ajan myötä tulisi koti myös heille. Toinen koti.

No, siihen aikaan olin opiskelija, minkä lisäksi tein erittäin osa-aikaista ja heikosti palkattua duunia. Meidän vanhempien yhteisestä päätöksestä muksut olivat edelleen kirjoilla isän osoitteessa, joten paperilla, virallisessa byrokratiaviidakossa, minulla ei ollut jälkikasvua elätettäväni niin että se olisi näkynyt tuissa joita silloin hain. Kelan, sossun ja opintotukilautakunnan silmissä olin käytännössä lapseton sinkku. Miten oudolta ja epäoikeudenmukaiselta se tuntuikaan, ja miten niukasti tuli elettyä. En olisi pärjännyt ilman läheisten tukea. Ei nimittäin ollut yksi tai kaksi kertaa kun jo kuukauden ensimmäisellä viikolla akuuteimmat laskut maksettuani jääkaapissa paistatteli pelkkä valo. Mukuloille olisi pitänyt saada muroja kaupasta mutta tili oli tyhjä ja itkuhan siinä tuli.

Silti mukavuutta mahtui noihinkin aikoihin. Olin valtavan ylpeä ja iloinen vaikkapa muutamasta sohvatyynystä jotka kerran alelaarista valitsin.

Tänä päivänä tilanne on monella tavalla toinen, itsekin olen, vaikka toisaalta sama kuin aina tai jopa hitusen enemmän oma itseni. Ja koska olen myös suorittajuuteen taipuvainen luonne, opettelen nyt tosissani arvostamaan joutilaisuutta. Siihen pitää nimittäin pyrkiä ja oikein ryhtyä löhöilyyn, luisteluun, mukavuuteen. Se ON ylellisyyttä. Ja hiton tärkeää aina kun mahdollista. Turhan usein ei ole.

Mukavuuteen mahtuu monta upeaa yksityiskohtaa, tässä muutama näkökulma:
– Oma koti, huone tai tila, rauha
– Lämpö ja kuivuus (erityisen ihanaa lokakuussa, sisätiloissa)
– Parhaat tyypit kotona
– HYVÄ SÄNKY!!!
– Päiväpeitto, jonka sain lahjaksi jo parikymppisenä mutta joka pitkään oli kätkettynä vintin perukoille koska se oli entiseen sänkyymme aivan liian iso. Nyt se on sopiva! Miehen mielestä hipihtävä.
– Isot tyynyt
– Miksei lasi punkkua tai kuppi minttuteetä
– Kirja (koukuttava)

Erään tietyn päivän eron jälkeisessä kaupungin kämpässäni muistan erityisen tarkasti. Sain sinne käytetyn tiskikoneen. Koneen ritilöille sai latoa likaiset astiat ja laite pesi ne, tuosta vain. Ensimmäisenä iltana tulokkaan saavuttua en lapset unille laitettuani upottanutkaan käsiäni saippuaveteen, vaan istuin tiskikoneen ääressä ja kuuntelin rauhoittavaa hyrinää, hiljaista veden solinaa sen uumenissa. Sillä hetkellä mikään ei olisi voinut olla ihanampaa. Se oli ylellisyyttä. Sitten kävin nukkumaan futonilleni.

Aika pian sen jälkeen törmäsin tähän Katen biisiin. Eri liat, samat vedet.

Spotify: Kate Bush, Mrs. Bartolozzi

Haastaako vai peesata

Tänään istuin ratikassa aamuseitsemän jälkeen. Köröttelin pitkän matkan ja melkein perille saakka oli hyvin hämärää. Veitsellä leikattu puolikuu seurasi samaa reittiä. Ei ole edes lokakuun puoliväli, ei ihan vielä, mutta pimeys ottaa jo vahvasti haltuunsa päivän molemmat päät. Yritän pelata aikaa ennen kuin haen kirkasvalolampun vintiltä. Kynttilöitä olen jo laittanut iltaisin palamaan.

Ja tämä sade, se vain vetää henkeä ja huutaa taas täyttä kurkkua saappaan suusta sisään. Tässä näytetään ihmisen paikka, Suomen asukkaan ainakin, tehdään asia kerralla selväksi: Nyt On Syksy.

Ratikan seinällä hehkuva sähköinen mainostaulu tuuttasi heräileviin silmiin reissu-unelmia: Mexico – oma maailmansa. Kuuntelin napit korvilla musiikkia, tuijottelin ulos ikkunasta ja silloin soittolistaltani pamahti soimaan La Sonora Dinamitan Maruja. Mikä järkyttävä kontrasti tuolle vaisulle maisemalle joka samalla lipui ratikan ohi! Pysähdyin oikein miettimään, onko cumbian leppoisa askel oikeastaan juuri sitä mitä alkavan pimeän kauden vastapainoksi kaipaan, vai verhoudunko sittenkin mieluummin perusmelankoliseen suruvaippaan vaikka fadon helmoissa? Minkälaisten tunnelmien äärelle sitä tulee hakeuduttua tähän aikaan vuodesta?

Ehkä nyt ollaan vielä siinä pisteessä, kun hämärä on rauhoittava, suojaava viltti. Siihen on hyvä kääriytyä, se ei tunnu lohduttomalta. Mutta ei mene montaakaan tovia (kuukautta) kun sielu jo huutaa afrobeatin pulssia tai karibialaista kädenojennusta, että tuntisin edes jotenkin eläväni.

Olen viime päivinä ajatellut kontrasteja. Värikkäät lehdet heittäytyvät pitkin katuja ja liiskaantuvat liukkaaksi muhjuksi. Harmaita päiviä alkaa olla tiuhempaan kuin päässä hopeisia hiuksia. Talven tulolla on shakkimatti minua vastaan. Toisaalta siellä täällä, ennen hallaöiden tuloa, näkee vielä kukkasia, hassuja, yksinäisiä, vähän jälkeenjääneen näköisiä mutta niin iloisia. Ne oikein loistavat paljaiden pensaiden keskellä, lenkkipolun varressa, roskisten ohi donkattujen karkkipussien kyljessä. Kukkien missikisat pidettiin jo heinäkuussa, nyt sitkeimmät sissit saavat voittajan tittelin.

Ehkä syksyn ankeus myös auttaa kauneutta erottumaan. Kuten tänään: miten autuas vaaleanpunainen taivas ratikkamatkan päässä aukeni! Tarvitsemme kontrasteja arvostaaksemme meille tärkeitä asioita. Eihän ilman kevyttä raatamista huiliminenkaan tunnu niin suloiselta.

Silti mietin, kaipaanko juuri nyt ja tässä enemmän sitä mikä haastaa syksyn haikeutta vai jotakin joka vahvistaa sen? Päätä sinä, kumman biisin kuuntelet.

Spotify: La Sonora Dinamita, Maruja
Spotify: Mariza, Meu Fado Meu

Haaveet pitää pilkkoa

Tottumukset, ovat sitten arjen tai mielen urautumia, ovat kuin iso ja vanha laiskanlinna, sellainen ihanan turvallinen ja pehmeä mutta upottava. Liiaksi rakastettuna linnake voi kääntyä hallitsijaansa vastaan. Maneerien paino kovertaa keskelle kuopan, josta on yhä hankalampaa nousta ylös.

Meillä on täällä kotona sellainen. Tai minulla on, ja saattaapa olla että useimmilla meistä on jonkinlainen vastaava ainakin jossain kellarin perukoilla. Henkinen jalkapuu, ikijumi. Olen siinä kököttänyt aivan liian monesti ja pitkään, ja välillä haluan kököttää edelleen. Aivottomana ameebana on helpompaa.

Sitten tulee näitä päiviä, kun olen kurkkuani myöten täynnä mokomaa vellomista. Kaipaan muutosta niin että aivoja kirvelee. Jotain ravisuttavaa, shokeeraavaa, yllättävää käännettä, uutta näkökulmaa, jotain ihan muuta. Mitä kaikkea tässä elämässä voisikaan tehdä! Jos vain aikaa, rahaa, rohkeutta, kylmäpäisyyttä, tervettä itserakkautta löytyisi. Ja löytyyhän sitä, pakko on löytyä ja ellei, hommaan sitä heti, hankin ja kasvatan. Ei se niin vaikeaa voi olla, kanankakasta ne kukkasetkin nousee. Kylvän vaikka kuinka pieniä muutoksen siemeniä kerrallaan, sitä nimenomaan haluan oppia.


Haaveet pitää pilkkoa osiin, palastella, sanoi joku fiksu. Teroita siis veitsesi.

Kirjoitin vähän aikaa sitten juoksuharrastuksestani ja tämä juttu on tavallaan samaa sarjaa, molemmat myös liittyvät edellä mainittuun laiskanlinnaan. Nimittäin altistan itseäni taas uudelle: olen elokuun lopulta lähtien osallistunut luovan kirjoittamisen kurssille Kallion kirjoittajakoulussa. Kurssi kokoontuu vain viidesti, mutta lisäksi päätä saa hakata seinään kotona työstettävien kirjoitustehtävien parissa. Meitä on ryhmässä kuusi, kaikki eri ikäisiä ja -taustaisia ihmisiä, mikä on erinomaisen hauskaa. Jokaisella on omat syynsä osallistua, olemme sekalainen seurue samassa veneessä.

Kurssin vuoksi olen ehtinyt kirjoittaa blogia harvemmin, on ollut pakko ottaa aikaa kotitehtävien raapustamiseen. Ehkä se on ihan ok, itsehän tahtini määritän. Koko syyskauden alku on muutenkin ollut yhtä hurlumheitä ja itse asiassa tästä on viime vuosina muodostunut toistuva ilmiö: elokuun puolivälistä alkaen menee vähintään kuukausi, että koulut, työt ja harrastukset, koko arkirumba asettuu uomiinsa. Nyt aletaan onneksi olla voiton puolella.

Parasta kurssilla on tähän asti ollut paitsi tietenkin itse kirjoittaminen niin myös muiden kirjoittajien ajatusten kuuleminen, toisten tekstien lukeminen ja niistä keskusteleminen. Se tuulettaa vinttiä todella mukavasti.

Ja se taas on tarpeen ehkä siksikin, että ihmislajin edustaja kun on, sitä miettii missä onkaan juuri nyt ja minne matkalla. Ei ole pahitteeksi kuulla vähän muidenkin tarinoita, omat sykkyrät asettuvat perspektiiviin ja huomaa, että aika samankaltaisista asioista sitä ihmiset hermoilevat ja unelmoivat. Huolensa, huumorintajunsa, vaivansa ja omituisuutensa kullakin. Silti niitä unelmia pitäisi oikeasti myös toteuttaa. Vuodet viipottavat kattiloita pestessä, läheisten tai omia aivoituksia ihmetellessä, tavaroita järjestellen, omia hetkiä näpistellen, suklaalevyjä jemmaillen ja rapistellen, imurin varressa, töissä tai menossa tai tulossa, sukkia lajitellessa, kaljalla, salilla, verkossa.

Inhoan sanaa ruuhkavuodet enkä suostu latistamaan sillä näitä lopulta kuitenkin ainutlaatuisia, antoisia ja ihan itse elettyjä vuosiani, mutta ymmärrän pointin ja allekirjoitan sen, että juuri nyt aika ei vain riitä kaikkeen. Se ei riitä moneen sellaiseen asiaan mihin minä haluaisin sen riittävän. Paino sanalla minä.

Minä. Haluaisin.
Näistä sanoista on hyvä jatkaa.

Mitä. Sinä. Haluaisit.

Spotify: Sam Cooke, A Change Is Gonna Come

Sibeliuksen tähdet

Kotimaa sata vuotta, minä reilun kolmanneksen siitä. Tulee mieleen, että Suomi on aika nuori.

Suomen 100-vuotisjuhlavuonna olen pohtinut paljon sitä, minkälaisten kekkereiden keskellä tässä oikein pyöritään – ja mitä tarkoittaa olla suomalainen. Tämän tästä luhistun kotimaan uutissivujen ääressä, jotka kertovat turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksista, vanhuksiin ja lapsiperheisiin iskevistä leikkauksista, Itämeren katastrofaalisesta tilasta, ja niin edelleen. Samalla olen kuluneen vuoden aikana reissannut muun muassa Porissa, Pyhäjärvellä, Rovaniemellä, Joensuussa, Turussa, Inarissa, Lahdessa ja Oulussa, ja sovitellut mielessäni yhteen keskenään hyvin erilaisia palasia Suomi-palapelissä: itsevarmuutta, mielenrauhaa, ehdottomuutta, uteliaisuutta, näköalattomuutta; halauksia, aamukaljoja, kännyköitä, poroja, avoimuutta ja syvää viisautta.

Useasti olen miettinyt, miten tipahdin juuri tähän maahan. Sen täytyi olla vahinko, niin vahvaa sielun sukulaisuutta löydän toisella puolen maapalloa sijaitsevista maailmankolkista, ja niin monissa tilanteissa kotimaassani tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi. En tosin ole koskaan asunut muualla, haluaisin kyllä. Ehkä se vapauttaisi ihmisen tällaisista perspektiiviharhoista.

Vilpittömästi voin Suomessa ja suomalaisuudessa olla ylpeä monista isoista asioista: ainakin pääosin meillä voi luottaa poliisiin, kulkea yömyöhällä kaupungilla turvallisin mielin, saada koulutuksen ja koulussa lämpimän aterian, tehdä naissukupuolenkin edustajana itsenäisesti omia valintoja, vaeltaa loputtomiin metsissä ja järvien rannoilla, ja olettaa, että säästöt pysyvät pankissa kun ne on omalle tililleen tallettanut. Globaalisti katsoen nämä ovat kaikkea muuta kuin itsestään selvyyksiä. Luin vastikään Hesarista artikkelin Venezuelasta, missä ihmiset tonkivat ruokaa roskiksista samalla kun maalla on hallussaan maailman rikkaimmat öljykentät.

Ristiriitaisia tunteita herättää se, etten koe millään tavalla ansainneeni etuoikeutettua asemaani. Olen sattunut syntymään tänne, siinä se. Toki tunnen siitä kiitollisuutta ja samalla hivenen syyllisyyttä perisuomalaisen tapaan, mutta miten voisin ajatella, että tämä on minun maani enemmän kuin jonkun toisen? Palaan varovaisesti maahanmuuttokysymykseen, siinä kun kilpistyy niin konkreettisella tavalla se ilmapiirin jännittyminen ja erilaisten arvojen törmääminen, joka saa minut epäilemään suomalaisuuden puhdasta mahtavuutta. Voi tuntua siltä, että Suomi muuttuu kertaheitolla kun tänne lyhyen ajan sisällä saapuu massoittain ihmisiä muualta, mutta suhtautumisessamme kyse on paljolti omien mielikuviemme muuttumisesta, ei muuttoliikkeen tosiasiallisista seurauksista, joita pitkällä tähtäimellä emme täysin pysty edes ennustamaan. Tässähän voi käydä hyvinkin! tekisi mieleni toitottaa. Mutta olenko itse pysähtynyt miettimään, minkälainen kuva minulla oli Suomesta ennen pakolaiskriisiä ja miten se kenties eroaa muiden mielikuvista? Minun Suomeni oli kansainvälinen jo ennen viime vuosien tapahtumia enkä siksi ehkä koe maahanmuuttoa niin ravisuttavana. Moni kokee toisin.

Vielä mielikuvista: onko meillä jonkinlainen tarve ajatella, että Suomi sellaisena kuin se tähän asti on ollut, olisi jollakin tasolla valmis? Maalaus on kehystetty, suuri kirjailija laskenut kynänsä alas. Piste.

Eräänä päivänä kun kuljin keskustassa näissä samaisissa mietteissä, havahduin katusoittajan esitykseen Asematunnelissa. Tästä on jo aikaa, mutta tuo mainio hetki on jäänyt mieleen. En itse hoksannut kuvata sitä videolle, olisi pitänyt, mutta sitä enemmän ilahduin kun löysin oheisen pätkän YouTubesta. Uskallan väittää, ettei niin sanotusti ”liian suomalaiselta” moinen Suomi-rakkaus edes taittuisi.

Viime jouluna annoin puolisolleni lahjaksi liput Sibelius-festivaalille, jota tällä viikolla vietettiin Lahdessa. Saattaa tuntua pitkältä ajalta odotella joululahjaa kahdeksan kuukautta, mutta perjantaina meidän molempien odotus palkittiin, kun Göteborgin sinfonikot esittivät Santtu-Matias Rouvalin johdolla teokset Metsänhaltija, Satu ja Sinfonia nro 5. Ilta oli enemmän kuin toiveiden täyttymys, orkesteri varsinainen luonnonvoima ja Rouvali elementissään.

Sibelius. Häntä olen ajatellut Suomi-mietteissäni. Tuli vuodenvaihteessa kuunneltua pitkästä aikaa useita mestarin teoksia. Siitä se kipinä taas syttyikin. Sibeliuksen musiikissa on se jylhyys, pohjavire ja romantiikka, valon ja hämärän hurjat sävyt, jotka suomalaisuudeksi tunnistan. Samalla en voi olla ajattelematta, että tuo musiikki on sisäsyntyisesti avaraa ja yleismaailmallista, se kurottaa kauas ja ammentaa tähdistä jotka ovat kaikille maailmassa samat.

Sibelius tekee minut onnelliseksi ja Sinfonia nro 5 vei jalat alta. Siinä on kaikki.

Vesijärven rannalla sijaitseva konserttihalli sai auringonlaskun aikaan upean väripesun. Sibelius-talon viereen rakennetussa tivolissa kiljuttiin täyttä kurkkua kun astuimme ulkoilmaan kotimatkaa varten.

Spotify: Jean Sibelius, Symphony No.5 in E flat, Op. 82: 3. Allegro molto

Runner’s high

Uusien asioiden kokeileminen on siistiä. Sitä ei vain aina tahdo muistaa.

Olen kävelyuskovainen. Tai ainakin ajatellut olevani, jopa siinä määrin, että se on sulkenut kovemman vauhdin kokonaan pois mielestä. Pitkät patikkaretket metsäisessä maastossa ovat parhautta, kuin meditointia liikkeessä. Kello ei tikitä, kukaan ei keskeytä, voi vaan harppoa vaihtuvien vuodenaikojen ja äänimaisemien halki taivaan alla, junaradan viertä. Tämä on vuosien ajan ollut henkireikäni.

Keväällä 2016 jokin muuttui. Mietin, olisikohan kiva saada jalat irti maasta. Miltähän se tuntuisi? Harmi vain, etten ole juoksijatyyppiä. Muutaman kuukauden hiljaisen harkinnan jälkeen tein peruuttamattoman eleen, marssin pää kylmänä sporttipuotiin, valitsin alehyllystä siedettävän näköiset juoksukengät ja parit mustat verkkarit. Siitä ei olisi paluuta, sillä taka-ajatuksena oli positiivinen pakottaminen: kun kerran satsataan juoksuvarusteisiin, on paras saada niille myös käyttöä. Ensimmäisten viikkojen ajan otin tuntumaa uusiin varusteisiin hilloamalla niitä kaapissa. Kelkka meinasi kääntyä kerran jos toisenkin – olisiko sittenkin vastoin luontoani tuhlata hyvää kävelyaikaa hampaat irvessä spurttaamiseen?

Sitten saapui päivä, kuin varkain, päätös oli syntynyt ja poltteli ohimoilla. Töistä kotiin tullessani en syönytkään heti päivällistä kuten tavallista, tarjosin sitä vain muille, vedin popot jalkaan, huikkasin moit ja loikkasin ulos ovesta. Syksyinen ilma otti lempeänä vastaan, raikas ilma täytti keuhkot, otin vauhtia.

Perisyntini on, että kun edes hiukan haaveilen jostakin uudesta ja kiehtovasta, epärealistiset mielikuvat iskostuvat aivolohkoihini kuin sementti. Pakko saavuttaa huipputaso, nopeasti ja tehokkaasti mutta ulkoapäin katsottuna kuin ohimennen, on oltava paras, annettava kaikkensa, oltava heti jotakin. Siinä samalla huuhtoutuu kylmiin, upottaviin vesiin kaikki suloiset kuvitelmat, pumpuliset unelmanhattarat, koska eihän niitä voi saada pidettyä makeina ja vaaleanpunaisina kun heti iskee kauhea paine.

Itse siis oman kuoppani kaivoin, pettymys oli kai väistämätön.

Odotin välitöntä runner’s high’ta mutta sain pimenevät lokakuun illat, työpäivistä raskaan askelen, kolmekymmentäviisi minuuttia hölkkää kerrallaan ja vähän nihkeissä tunnelmissa. Tokihan sekin on parempi kuin tylsistyä sohvan nurkassa, mutta euforia siitä silti oli kaukana niin kuin pitkälti kaiken suhteen Suomen myöhäissyksyssä.

Tietenkin olin tyytyväinen, että olin uskaltanut. Lähdin juoksuun, vaikka tuntui oudolta ja sitä paitsi siinä tulee hiki, hengästyminen ja punainen naama. Vastineeksi vain olin odottanut enemmän. Päätin silti jatkaa itseni haastamista. Missään vaiheessa en mitannut matkaa tai aikaa, sellainen järjestelmällisyys ei vain kuulu tapoihini, enkä asettanut muita tavoitteita kuin lähteä liikkeelle kerran, pari viikossa. Sen saavutin, ja taputtelin itseäni olalle reippaamman oloisesti kuin miltä aidosti tuntui.

Kului talvi, tuli kevät, valo teki paluuta. Sen kunniaksi marssin toistamiseen urheilukauppaan, halusin kevyemmät tossut raskaiden goretex-lenkkareiden tilalle. Valitsin tyylikkäät mustavalkoiset karmeiden ysärityylisten sijaan, vaikka olivatkin kalliimmat.

Ensimmäisellä testijuoksulla teki mieli koettaa kenkiä maisemareitillä. Ajattelin, että juoksen niin pitkälle kuin jaksan ja vaikka kävelen välillä jos askel laahaa. Toisin kävi. Epäilin jo onko lenkkareihin asennettu moottori tai siivet, olo tuntui höyhenenkevyeltä! Aurinko värjäsi kesältä tuoksuvan rantapolun kultaiseksi, linnut pitivät remakkaa, hiekka rapisi jalkojen alla. Kotiin palatessani katsoin kelloa ja tajusin että oli kulunut tunti ja vartti, eikä edes väsyttänyt.

Nyt ollaan jälleen hämärtyvien iltojen äärellä, ja minusta tuntuu, että juokseminen saattaa sittenkin olla ihmisen parasta aikaa. Tänään otin ensimmäistä kertaa kännykän lenkille mukaan, koska päätin vihdoin mitata reitin pituutta ja kuunnella musaa. Kotiin palatessa jännitti. Riuhtaisin kännyn kotelosta ja katsoin laskuria: melkein 11 kilometriä! Ja tälläkin kertaa tuntui, että pidempäänkin olisin jaksanut.

Ehkä se oli musiikin ansiota: kuuntelin Omarin The Man -albumin alusta loppuun ja voi hyvä pyhyys miten rakastan sitä rytmiikkaa, kosketinsoitinten ja stemmojen kudelmia ja jumalaista lauluääntä, jonka vietäväksi jaksan loputtomiin sukeltaa.

Tai sitten se oli omaa ansiotani. Ottaisinko ihan kaiken kunnian?

Mitähän kaikkea muuta sitä rajaa itsensä tuolle puolen, kun ei vain tule ajatelleeksi kokeilla tai ei usko pystyvänsä. Paasaan jatkuvasti tyttärelleni siitä, ettei hän voi löytää lempiruokiaan, ellei maistele uusia herkkuja, mutta taidanpa tässä kohtaa katsahtaa peiliin.

Spotify: Omar, The Man

« Older posts

© 2018 HELMI SOUNDTRACK

Theme by Anders NorenUp ↑