On perjantai, kello on kahdeksan yli kahdeksan ja muksut lähteneet kouluun. Aivan sama, onko olo kolme viikkoa kyteneen flunssan jälkeen edelleen epämääräinen, kahvi jäähtynyt ja kämppä kaipaa imurointia – koska tänään on vapaapäivä.

Tammikuusta lähtien olen tehnyt 90-prosenttista työaikaa. Kuukaudessa minulla on siis kaksi vapaapäivää, yleensä perjantaisin. Perjantaissa on paras tuntuma: viikon duunit on hoidettu ja saa ottaa varaslähdön viikonloppuun.

Arkivapaa tosin on ihan eri juttu kuin viikonloppu. Tuntuu erityiseltä, melkein rikollisen ihanalta, että muu maailma liikkuu ympärillä ja toimistoilla on täysi rähinä päällä, mutta minä saan pysähtyä nyt ja hypätä takaisin kyytiin myöhemmin. Voin vaikka käväistä Rikhardinkadun kirjastossa.


Muutama vuosi sitten tähän aikaan kevättalvea olin kolme–neljä kuukautta työttömänä ja muistan saman tunteen sieltä. En osannut pelätä toimettomuuden jatkuvan kovin pitkään, joten silloinkin otin kaiken irti joutilaista tunneista, hitaasta syömisestä, kiireettömästä tallustamisesta paikasta toiseen, kun en ollut kotona lähettämässä hakemuksia.

Aika eri klangi on kuitenkin siinä, kun tietoisesti ottaa palkkatyöstä siivun pois ihan vain itseään varten. Olen kiitollinen, että muutos duunipaikan puolesta järjestyi. Kotonakin asia otettiin sydämellisen pragmaattisesti vastaan vaikka palkkapussini samalla keveni tuntuvasti.

Hirmu mäihä. Kyllä tässä sen puolesta ihan kelvollisesti räpiköidään.

Mutta miten hurjan paljon onnellisuutta muutos on tuonut omaan pääkoppaan – se on jopa yllättänyt.

Melkoisen itsekritiikin sihdin läpi ajatus piti puristaa ennen kuin sain esitettyä toiveeni esimiehelleni ja asiat lähtivät rullaamaan. Vaikeinta oli perustella itselleni, miksi näin teen, ja uskoa siihen. Onko se, että koen tarvitsevani omaa aikaa juttujeni tekemiseen, riittävä syy? Lillukanvarsia! Sanoo pieni ääni korvan takana. Elitismiä! Tai että haluan ehtiä ja jaksaa olla elämässäni jotakin muutakin kuin se, mitä päivätyössäni teen? Lässyn lässyn.

Vastaus on silti ehdottomasti ja kirkkaasti kyllä: juuri se on riittävä ja helvetin hyvä syy. On mentävä päin sitä mikä vetää puoleensa, kun intuitio käskee. Järki tulee kakkosena.

Helppoa se ei ole, koska tällainen päätös tai oikeastaan myllerrys ennen päätöksen syntymistä nostaa historian pintaan: omaksutut mallit naisena, äitinä tai tyttärenä olemisesta; perinteiset ja hitaasti murtuvat sukupuoliroolit, päälle liimatut ihanteet, jotka eivät ole omia; puhumattakaan Suomen kansan ylpeydestä, jossa raatamisella olemassaolomme oikeutamme, koska ajatteleminen on yliarvostettua haihattelua. Ne kaikki ovat valtavia lumikasoja, joiden yli pitää kiivetä, ellei halua jäädä linnaansa niihin rakentelemaan.

Koitan kasvattaa itseäni samalla periaatteella kuin 11-vuotiasta tytärtäni. Mutta oppia voi ottaa myös universumin viileimmältä dub-runoilijalta. Enemmän aikaa!

YouTube: Linton Kwesi Johnson, More time