Onkohan jokainen meistä joskus istunut julkisessa liikennevälineessä sellaisella hetkellä, kun joku kantasuomalainen suuri ajattelija on päättänyt laukoa totuuksia erinäköiselle tai kummallista kieltä puhuvalle kanssamatkustajalle?

Minulle näin tapahtui viimeksi viikko sitten. Olin tulossa töistä ja istuin bussissa aitiopaikalla, siinä edessä oikealla, matkalla Rautatientorilta Arabiaan.

Kurvissa kyytiin astui arviolta nelikymppinen mies, joka jäi penkomaan taskujaan kuskin kopin eteen. Kuski katseli tätä hetken ja sanoi sitten napakasti, ”sinulla ei ole lippua, mene pois bussista että muutkin pääsevät sisään”. Mies väisti käytävälle, muttei mennyt ulos. Linja-auto seisoi. Kuski sanoi uudelleen, joskin turhan painokkaasti, ”ulos, sinulla ei ole lippua”, mihin mies vastasi, ”on mulla lippu, odota nyt vähän” ja heitti perään pari harkittua kirosanaa. Vääntöä jatkui hetkisen, kuski hiiltyi, mieskin hiiltyi mutta löysi matkakorttinsa, näytti sitä lukulaitteelle ja painui auton keskiosaan istumaan. Lähdettiin liikkeelle.

Kohta mies kuitenkin lampsi takaisin bussin etuosaan ja alkoi tivaamaan kuskilta tämän nimeä. Kuljettaja oli jo rauhoittunut, ehkä tajusi olleensa tahditonkin, ja yritti keskittyä yhtä aikaa ajamiseen ja artikuloida nimeään miehelle, joka ei tahtonut ymmärtää outoa aksenttia, vaan penäsi ”mitä, mitä!?, mikä v***n nimi toi on olevinaan”. Kävi mielessä, ajetaanko kohta ojaan.

Matkustaja palasi taas paikalleen, bussi pysähtyi liikennevaloihin ja näin, että kuski otti esille paperia ja kynän – ilmeisesti kirjoittaakseen nimensä siihen. Mutta mies ei tullutkaan enää takaisin. Hänen vierustoverinsa oli ryhtynyt äänekkäästi neuvomaan, että kun vain ottaa ylös bussin numeron ja ilmoittaa vuoron lähtöajan HSL:lle, voi tehdä valituksen joka osuu oikean kuskin nilkkaan.

En tiedä saivatko he tietoja ylös, koska tässä vaiheessa alkoivat sananiekan otsasuonet pullistua, eikä ollut yksi tai kaksi kertaa kun kuulin miehen päästävän suustaan lauseen ”uuniin kaikki tommoset”. Vierustoveri komppasi kuuluvasti.

Odotin. Sanaryöppy ei laantunut. Punnitsin mielessäni, että juu, ei ollut kuskikaan mitenkään mallikkaasti käyttäytynyt, mutta hitto vieköön tämä oli liikaa. Tunsin sydämeni hakkaavan (se tiesi jo mitä aioin tehdä). Nousin ylös, kävelin miehen eteen, katsoin häntä silmiin ja sanoin ”nyt riittää, kenestäkään ei puhuta noin. Ei vaikka miten harmittaa.”

Mies karjui, mitä ihmettä se minulle kuului. Punainen naama pauhasi alle puolen metrin päässä minusta. Mietin, lyökö se kohta. Jatkoin puhumista, mutten enää muista mitä sanoin. Muut matkustajat istuivat hiljaa.

Tulin pysäkkini kohdalle. Oli tavallaan helpotus astua ulos bussista, mutta ensimmäinen ajatus oli siitä huolimatta: ”Olenpa tyhmä. Olen idiootti. Hävettää. Kaikki tuijottivat, miksi tein sen.” Tärisin enkä tiennyt miten päin olla. Tunne pysyi kehossa pitkään.

Taisi olla seuraavana päivänä kun näin taas somessa Ihmisoikeusliiton kamppiksen Stop! Päätepysäkki syrjinnälle.

Muistin heti, että tämähän se oli se syy, miksi tein mitä tein. En voinut istua hiljaa. Vaikka se on juuri niin ristiriitaista, koska minä olen nimenomaan se tyyppi, joka haluaa istua hiljaa ja rauhassa. Jos saan valita, en soisi kenenkään katkaisevan ajatuksiani, sitä väsynyttä hetkeä kun yritän palautua työpäivästä.

Mutta tuossa menee raja. Siinä on aina mennyt raja. Ehkä 12- tai 13-vuotiaana muistan menneeni ensimmäisen kerran keskeyttämään varttuneemman humalaisen herran, joka aukoi päätään tummaihoiselle pojalle ratikassa. Silloinkin havainto oli sama: hyytävä kylmyys ja hiljaisuus ympärillä, ihmisten keskellä. Siitä on yli 20 vuotta, voiko meininki oikeasti olla yhä tämä?

Ehkä sukupuoleni on suojannut minua, ehkä silloin vähän ikäkin, mutta toivoisin ettei kenenkään väliin meneminen olisi siitä kiinni.

Olen ollut ylpeä
olen usein saanut nöyrtyä
elämä voi olla valaistu tie
joka turvallisesti perille vie
olen käynyt sivuteilläkin
koska sydän sanoi niin

Spotify: Pelle Miljoona Oy, Koska sydän sanoi niin