Maisemahuoneen ikkunat antavat kolmeen suuntaan. Edessä on järvi, ympärillä kaislikkoa, käppyräisiä kilpikaarnaisia mäntyjä ja valoon kurkottavia koivuja, mustikkamättäitä, kivenlohkareita. Tultiin viikonlopuksi Pohjois-Pohjanmaalle huilimaan. Syksyinen mökkireissu on ollut haaveena jo pitkään, mutta eipäs päästy viime vuonnakaan. Kalenteri on ankara isäntä, mikä on ihan nurinkurista.

Pimeys joka meidät otti vastaan saapuessamme torstai-iltana oli kieltämättä pysäyttävä. Niin sakeaa valottomuutta ei kaupungissa koe. Minä myös pelkään pimeää, ihan rehellisesti, en ole suostunut menemään yksin kuistille kun hämärä jo neljän jälkeen laskeutuu. Olen kaupunkilaislikka ja nähnyt liikaa rikossarjoja joissa pahaa tapahtuu pimeydessä keskellä-ei-mitään. Täällä pitäisi varmaan viipyä joitakin viikkoja että meininkiin tottuisi. Ja mikä tärkeintä, pitäisi päästä näkemään tähdet. Nyt on ollut niin pilvistä, että ne ehtivät vain vilahtaa.

Päivät tästä vielä lyhenevät, tähdille on aikaa.

Mutta aamut – jokaisena aamuna olen saanut sen miksi halusin tänne juuri nyt. Tähän aikaan vuodesta luonto on niin lempeä ja hiljainen, että maisemaan vain sulaa. Marraskuinen metsä ei yritä todistaa mitään, ja samalla se ei vielä ole käpertynyt talven huppuun. Kaupungissa voi olla harmaata tai niin ainakin sanotaan, täällä on syvän sinistä ja järvenhailakkaa, ruosteen ja puolukan punaista, pilven ja auringon valkeaa, okran keltaista, havun ja varvun vihreää, kaarnan ruskeaa ja graniittia, märän naavan mustaa, mitä tahansa, loputtomiin.

Eilen kun olin lähdössä lenkille, pihaa reunustavasta ryteiköstä kuului outoja ääniä, kuin katkeilevia oksia, ja harakka räksytti hätistellen jotakin tiehensä. Lähimailla ei kuitenkaan pitäisi olla muita ihmislajin edustajia, ei ainakaan näin lähellä pihapiiriä. Pinkaistessani hölkkään olin varma, että kohta perään ampaisee karhu tai vähintään hirvi ja iskee minut ojaan. Mitään isoja tai pienempiäkään eläimiä ei kuitenkaan näkynyt, ja olihan se sitten pettymys. Vastaantulijoiden saldo oli vilaus isosta tunnistamattomasta linnusta ja yksi jalankulkija.

Annan toisen mahdollisuuden, kipaisen kohta hiekkapolulle ennen kuin karautamme illaksi takaisin stadiin.


En muuten ihmettele, että kiinalaisturistit maksavat mansikoita päästäkseen tänne puhtaan luonnon keskelle pohjoiseen. Ilma on niin raikasta hengittää, että eron huomaa kirkkaasti vaikka tulisi Pekingin sijaan Helsingin idyllisestä puistokaupunginosasta Käpylästä. Täytyy muistaa tämä rikkaus joka meille ei maksa mitään, vielä. Pieni taivas valaisee huoneen kun se ei peity saastepilviin.

Spotify: Dave Lindholm, Voi kun riittäis pieni taivas